Lore
[Lore] Legend of Arrav, The


Kuva

Arravin legendaa voidaan melkein pitää Varrockin perustusasiakirjana. Muinaisina aikoina, kun ihmiskunta saapui näille maille, he perustivat kylä Avarrockan. Nykyisin nämä maat tunnetaan Varrockina, ja Arrav oli niiden ensimmäinen ja mahtavin sankari.

Tämä pitkä tarina kertoo miten Arrav varttui, millainen mies hän oli ja miten hänen tuomionsa koitui hänelle. Pimeyden ja pelon aikoina Varrockin asukkaat vieläkin katsovat tätä tarinaa toivon lähteenä – sillä jos päivinä ennen riimuja ihmiset pystyivät puolustautumaan Nekromantikon kauhuilta, varmasti pystymme suojelemaan itseämme nykyisin.
    – Reldo

Alkuperäinen kirjoitusajankohta tuntematon.

Tuntematon kirjoittaja, kopioitu kääröstä “Avarrockan Arrav, ihmiskunnan sankari”.

Sankarin lapsuus

Legenda kertoo meille, että mahtava sankari syntyi lähellä kaupunkia, jota nykyisin kutsumme Varrockiksi. Tämän lapsen syntymästä tai vanhemmista ei kuitenkaan koskaan löytynyt mitään aineistoa. Näihin aikoihin eräs vaelteleva ihmisjoukko etsi turvaa goblineilta ja ogreilta, jotka olivat täyttäneet maan. He löysivät ihmislapsen joen varrelta päivänä, jona sekä aurinko ja kuu näkyivät taivaalla.

Lapsi oli poikkeuksellisen pitkä niin nuoreksi, ja hänellä oli tummat silmät ja vahvat kasvonpiirteet. Hänellä oli siitä huolimatta puhtaat hiukset ja iho sekä ystävällinen hymy. Kylän viisaimmat näkivät lapsen hyvänä enteenä, joten he päättivät perustaa siihen paikkaan leirin, nimeten sen Avarrockaksi. Lapsi tuotiin leiriin ja he kasvattivat hänet kuin omaansa. He opettivat hänelle miten metsästetään, kasvatetaan kasveja ja miten tapetaan, sillä nuo ajat olivat ankaria ja julmia.

Heimon taitavin metsästäjä opetti heimon nuorille miehille metsästystaitoja. Hän opetti heille hiljaisuudesta, miten eläimestä poistetaan sairauksia aiheuttavat osat ennen syömistä, miten seisotaan suhteessa tuuleen etteivät eläimet huomaa, ja miten saalista jäljitetään metsässä. Lapsi oli lahjakkaampi kuin muut nuoret aikuiset, ja oli pään verran pidempi. Kun nuorten miesten oli aika metsästää ensimmäinen saaliinsa yksin, lapsi toi takaisin suuren hirven, jolla oli puhtaanvalkoinen iho ja syvänpunaiset silmät. Kylän viisaimmat näkivät tämän hyvänä enteenä.

Heimon taitavin maanviljelijä opetti nuorille miehille maanviljelyn tärkeyden – minä vuodenaikoina siemenet kasvoivat parhaiten, miten pilvet vaikuttivat sadon kasvuun ja miten tietyt kasvit estivät eläimiä syömästä muita kasveja. Ja kun tuli sadonkorjuun aika, kaikki hämmästelivät lapsen viljan korkeutta ja hedelmien mehevyyttä. Kylän viisaimmat näkivät tämän hyvänä enteenä kylälle.

Ja kun heimon mahtavin soturi opetti nuorille miehille miten taistella, kaikki hämmästelivät lapsen taitoja – sitä miten hän liikkui kuin olisi syntynyt miekka kädessä, ja miten hänen voimansa ja nopeutensa vastasivat häntä kaksi kertaa isompia ja iäkkäämpiä miehiä. Kylän viisaimmat näkivät miten onnekkaita he olivat, kun olivat saaneet niin mahtavan soturin keskuuteensa.


Lopulta tuli kymmenes vuosi täyteen lapsen löytymisestä, ja hänen arvioitiin olevan noin 12-vuotias, mutta lapselle ei ollut vieläkään annettu nimeä. Joten kylän viisaimmat lähettivät lapsen tehtävälle etsimään itselleen nimeä, sillä he eivät voineet kutsua häntä ”Lapseksi” enää pitkään. He sanoivat hänelle: ”Lähde matkaan ja tuo mukanasi nimi, jolla ihmiset voivat sinut tuntea”. Niin lapsi lähti kylänsä mailta ensimmäistä kertaa sitten sen perustamisen.

Ja lapsi matkasi kauas, seuraten jokia ja kukkuloita, pilviä ja tähtiä löytääkseen nimensä. Muutama päivää myöhemmin hän löysi goblin-leirin, joka oli saanut tietää Avarrockasta ja suunnitteli valloittavansa sen öisessä hyökkäyksessä. Kun goblinit huomasivat hänet, he huusivat kielellään sanaa ”arrav” hyökätessään hänen kimppuunsa. Ja he huusivat ”arravia” kovempaa, kun hän päihitti heidät – niin yksilöt kuin ryhmätkin – kunnes he kaikki olivat joko kuolleita tai päihitettyjä.

Lapsi palasi Avarrockaan, ja kylän viisaimmat kysyivät oliko hän löytänyt nimeään vielä. Tällöin lapsi kertoi kohtaamisestaan goblin-leirillä, ja miten hän oli tarpeeksi onnekas pystyessään löytämään ja estämään heidän suunnitelmansa, ja miten hän onnistui taistelemaan heitä vastaan. Tällöin yksi viisaista sanoi hänelle:

”Sinun nimesi, Lapsi, on nyt Arrav, sillä tämän nimen on kohtalo sinulle antanut. Se on kirosana goblinien kielellä. Kohtalo on päättänyt todellisen nimesi olevan kirous goblineille, sillä se on mikä sinä todellakin olet.” Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että se oli hyvä nimi. Kylässä juhlittiin tämän jälkeen sen kunniaksi, että kylä oli säästynyt miekoilta ja liekeiltä.

Arravin kasvaessa kasvoi samalla Avarrockan kyläkin, sillä se sijaitsi hedelmällisellä maalla ja vaurastui. Kun tarinat Arravin taistelusta goblineja vastaan levisi niin ihmisten kuin goblinienkin keskuudessa, kylä kasvoi, sillä ihmiset tulivat sinne elämään rauhassa, ja goblinit pysyivät poissa, peläten Arravia, Goblinien Kirousta.

Kirous unien maassa

Kuva

Eräänä yönä, kun Arrav kävi unien maassa, hän kohtasi mustiin pukeutuneen miehen, jolla oli kalpea iho ja synkkä ulkoasu. Vaikka Arrav tiesikin olevansa unien maassa, jossa mihinkään näkemäänsä ei voi luottaa, tämä mies vaikutti erilaiselta kuin muut matkailijat, jotka hän oli kohdannut. Tämä puhutteli häntä omalla nimellään:

“Minä tunnen sinut, Avarrockan Arrav, goblinien kirous, valkoisen hirven metsästäjä, auringon ja kuun lapsi. Minä tunnen sinut, enkä pelkää sinua. Olen Zemouregal mahjarrat-heimosta, ja tämä maa on minun otettavakseni. Olen nähnyt tulevaisuutemme, sillä ne ovat kytkeytyneet yhteen, ja se päättyy sinun tuhoosi minun käsissäni. Tulet palvelemaan minua ikuisesti orjana, ja rakastamasi kaupunki tulee tuhoutumaan omien käsiesi kautta.”

Kun Arrav heräsi, hän oli hyvin peloissaan. Hän ei tiennyt miten hän voisi kohdata vihollisen, joka pystyi haastamaan hänet unien maassa, ja saada hänet muistamaan niiden tapahtumat, vaikka ne yleensä unohtuivat heti heräämisen jälkeen. Arrav meni kysymään kylän viisaimmilta neuvoa.

Kylän viisaimmat eivät osanneet selittää Arraville miten sellainen mies olisi voinut ilmestyä hänelle unien maassa, ja he olivat hyvin häiriintyneitä tästä.

Kylän viisaimmat keskustelivat Arravin kohtaamisesta unien maassa seitsemän päivän ja seitsemän yön ajan. He kaikki olivat yksimielisiä, että se oli paha enne ja ettei Arrav voisi jäädä, koska he pelkäsivät tämän uhkan tulevan silloin Avarrockaan. He päättivät lähettää Arravin tehtävälle, jota hän ei voisi koskaan suorittaa, jolloin kaupunki voisi säästyä tämän pahaenteisen miehen raivolta. Arravin voima ja viisaus kuitenkin tarkoittivat, ettei hänelle voisi antaa tavallista tehtävää, sillä hän voisi helposti tuhota minkä tahansa vihollisen tai hakea minkä tahansa esineen.

Lopulta, seitsemäntenä yönä, viisaista vanhin puhui. Hän oli muistanut nuoruudestaan tarinan mahtavasta kilvestä, joka ei kuulunut tähän maailmaan, ja joka oli tarpeeksi voimakas kestämään melkein minkä tahansa hyökkäyksen. Sen sijainti oli kuitenkin tuntematon. Kun muut kylän viisaimmat kuulivat tästä, he olivat hämmästyneitä, sillä kukaan heistä ei ollut kuullut sitä aikaisemmin ja he miettivät miten vanha mies pystyi muistamaan niin kaukaisen muiston niin selkeästi. Vanha mies itsekään ei osannut selittää miten muisto oli tullut hänelle niin kirkkaasti sinä aikana kun hän nukkui. Kaikki kuitenkin ajattelivat, että tämä oli täydellinen tehtävä pitääkseen Arravin poissa Avarrockasta ja suojella sitä uhalta, jota he pelkäsivät.

Mitä oudoin kohtaaminen

Avarrockan viisaimmat kertoivat Arraville kilvestä ja vakuuttivat hänelle, että se olisi välttämätön kaupungin suojelemiseksi, ja Arrav oli samaa mieltä. Hän alkoi valmistella varusteitaan tehtävää varten. Hän otti mukaansa miekan, jolla oli harjoitellut lapsena, ja tarpeeksi leipää ja paistettua lihaa seitsemäksi päiväksi. Näin hän lähti Avarrockan rajojen yli kaukaisille maille.

Arrav ei ollut matkannut kovinkaan pitkälle länteen, kun hän kohtasi oudon talon, jota ympäröi sumu. Ihmetellen kuka oikein asuisi sellaisessa paikassa, hän astui taloon pelottomasti ja näki kolme miestä riitelemässä pöydän ympärillä. Riitely oli hyvin kiihkoisa, eivätkä he huomanneet, kun Arrav saapui sisään.

Heidän puhumansa kieli oli Arraville outo ja tuntematon, mutta hän onnistui jotenkin ymmärtämään, että riita liittyi talon omistajuuteen. Hän ei täysin ymmärtänyt, mutta ensimmäinen mies näytti ilmeisesti valittavan miten muut olivat tulleet sisään hänen nukkuessaan, ja että he olivat varastaneet talon, jonka hän oli tehnyt itse.

Arrav ihmetteli mitä mies tarkoitti muilla, mutta sitten hän huomasi useita pienempiä hahmoja, jotka olivat kokoontuneet pöydän varjoon ja puhuivat keskenään niin hiljaa, että hän hädin tuskin kuuli. Paikan äänet ja puheet vaivasivat Arravia, joten hän päätti jatkaa matkaansa ja jättää oudon talon taakseen. Arrav suuntasi jälleen länteen, jolloin riitelyn äänet vaimenivat kunnes niitä ei enää kuulunut ollenkaan.

Imcandojen kohtaaminen

Matka jatkui monia maileja, kun Arrav vaelsi maaseutujen läpi etsien niitä, jotka voisivat tietää hänen tavoittelemastaan kilvestä. Hän kulki yli pitkän joen, joka kulki niin pitkään pohjoisesta etelään kuin silmä kantoi, ja lähestyi korkeaa jäistä vuorta. Jäisen vuoren juurella Arrav kohtasi lajin, jollaista hän ei ollut koskaan nähnyt aikaisemmin: he näyttivät ihmisiltä, mutta olivat paljon lyhyempiä. Tästä huolimatta he eivät näyttäneet olevan peloissaan, kun Arrav lähestyi heitä.

Arrav kertoi heille etsimästään kilvestä, ja vaikka he kielsivätkin tietävänsä sellaisesta esineestä, hän pystyi näkemään heidän silmissään varovaisuuden, mikä sai hänet epäilemään heidän väitteitään. Arrav seisoi korkeana ja kysyi keitä he olivat, ja he vastasivat: ”Me olemme Imcando-klaani. Meidät tunnetaan kaukaakin taidoistamme aseiden teossa.” Hän näytti hämmästyneeltä, kun Arrav ei ollut tunnistanut heitä.

Varmana, että dwarfit tiesivät kilvestä enemmän kuin myönsivät, Arrav päätti pysyä heidän luonaan saadakseen heidän luottamuksensa. Ehkä tällöin hän saisi tietää enemmän hakemansa kilven sijainnista.

Arrav pysyi dwarfien luona monien kuukausien ajan, ja lopulta Imcandojen johtaja kutsui hänet luokseen.

”Tapasi ovat meille outoja, Avarrockan Arrav, mutta näemme kuitenkin millainen kunniallinen mies olet. Kun saavuit luoksemme, puhuit mahtavasta kilvestä. Tiedämme, että epäilet meidän tietävän jotain siitä, ja olet siksi jäänyt tänne. Olemme tarjonneet sinulle vieraanvaraisuuttamme, ja olemme tulleet tuntemaan sinut kunnian miehenä. Joten puhu ja kerro nyt miksi haet tätä esinettä, sillä se on yksi suurimmista aarteistamme, emmekä voi antaa sen päätyä käsiin, jotka eivät sitä ansaitse.”

Arrav kertoi kohtaamisestaan synkästi pukeutuneen miehen kanssa unien maassa, ja pelkkä Zemouregalin nimen maininta sai synkät piirteet dwarf-johtajan kasvoille.

”Me tiedämme tämän, joka kutsuu itseään Zemouregaliksi. Hän on monien vuosien ajan yrittänyt saada tämän kilven käsiinsä, sillä se on voimakas artefakti, joka antaisi hänelle suuren voiman kaikkia lajeja vastaan, mikäli hän saisi sen käsiinsä. Vannoimme kauan sitten, ettemme antaisi tämän koskaan tapahtua, sillä me dwarfit vielä muistamme ajat, jolloin jumalat kulkivat näillä mailla, emmekä tahtoisi moisen tuhon palaavan. Vaikka tiedämme sinun olevan hyvin kunniakas ja rohkea mies, et pysty päihittämään Zemouregalia, emmekä voi koskaan antaa hänelle mahdollisuutta saada tätä esinettä. Pelkään, että hän on manipuloinut sekä sinua että niitä, jotka ovat sinut lähettäneet. Minun täytyy pyytää sinua lähtemään, sillä sinun läsnäolosi vain kiinnittää hänen huomionsa meihin.”

Nämä sanat täyttivät Arravin surulla, sillä hän oli ystävystynyt Imcandojen kanssa ja oppinut heidän keinonsa kaivaa malmia ja tehdä metallitöitä, mutta hän ymmärsi viisauden niiden takana. Kun dwarf puhui hänelle, hän ymmärsi miksi Avarrockan viisaimmat olivat lähettäneet hänet tälle tehtävälle – heidän pelkonsa olivat samat kuin Imcandojen. Arrav toisi pelkästään murheita ja surua heille pysyessään siellä. Suru sydämellään Arrav jatkaa tehtäväänsä, sillä hän tietää, että hänen täytyy löytää viisaimpien havittelema kilpi – oli hänellä Imcandojen tuki tai ei.

Sielun taistelu

Kuva

Arrav vaelsi peltojen ja metsien lävitse. Hän kulki lännen vuorilta pohjoisille laaksoille, ja jokaisessa hänen käymässään kylässä tai kaupungissa hän kysyi uniensa kilvestä. Vaikka imcandot olivat ottaneet hänet vastaan ja kertoneet kilven olevan heillä, hän pystyi vain toivomaan, että kilpi saattaisi löytyä jostain muualta.

Kaikista käymistään paikoista hän löysi muutamia, jotka tiesivät kilvestä, mutta kaikki siitä puhuneet kauhistuivat hänen läsnäolostaan, kun hän mainitsi Zemouregalin. Arravista tuli näin kulkuri: mies, jolla on tuho kintereillään ja hylkiön nimi, eikä kotia johon palata.

Tänä aikana Arravin mieliala oli hyvin matalalla, ja suruissaan hän saapui luolaan, jossa hän uskoi voivansa elää. Hän olisi poissa lajien luota, jotka voisivat kärsiä hänen kirouksestaan, ja poissa niiden luota, jotka hylkäsivät hänet sen takia. Siellä hän ryömi varjoihin kuin erakko ja katsoi miten nurmikko kasvoi ja pedot kulkivat pellon poikki, huomaamatta hänen läsnäoloaan.

Tämä luola ei kuitenkaan ollut tyhjä. Syvällä luolassa oli nukkuva peto, joka oli yhtä vanha kuin sen piilottavat varjotkin. Arravissa oli hien ja nälän haju, ja peto, joka ei ollut herännyt tuhansiin vuosiin, aukaisi toisen silmäluomensa. Peto katsoi Arravia kuin ihmiset karjaa. Se nousi unestaan hiljaa kuin uni, muistaen voiman raajoissaan ja tulen sielussaan. Arrav, kaikesta tietämättömänä, katseli maailmaa omissa kurjissa ajatuksissaan.

Peto, seisoen nyt täysin pystyssä, liikkui kuin pimeys Arravia kohti, pitkät kynnet valmiina iskemään. Mutta peto ei osannut arvata Arravin aisteja, refleksejä taikka voimakkuutta. Kun se asetti kylmän kätensä hänen olkapäälleen, Arrav pyörähti välittömästi miekka valmiina kädessään.

Kaksikko taisteli kaksi päivää ja yhden yön, kumpikin yhtä nopea kuin toinen, molemmat kamppaillen selviämisestä ainoata arvoistaan vastustajaa vastaan, jonka olivat kohdanneet. Sitten, auringon laskiessa horisontissa toisena päivänä, viimeiset valonsäteet heijastuivat Arravin miekasta sokaisten petoa tarpeeksi, että hän pystyi iskemään miekan syvälle sen mahan lävitse. Peto päästi karmivan karjaisun, jonka kaiku kuului luolassa vielä sen kuolemankin jälkeen.

Arrav veti syvään henkeä pitkän taistelun jälkeen ja veti pedon iltahämärään nähdäkseen sen kasvot paremmin. Pyyhittyään siitä vuosisatojen nukkumisen lian, Arrav huomasi pedon muistuttavan itseään niin paljon, että hän itki.

”Olen väärällä polulla”, Arrav ajatteli itselleen. ”Jos olisin jäänyt tähän luolaan, olisin varmaan ajan myötä tullut tuoksi pedoksi – kaikki se viha, raivo ja nälkä. Minulla on kohtaloni, ja minun täytyy kohdata se, heittivät jumalat tielleni mitä tahansa.”

Piristyneenä Arrav päätti palata luolastaan takaisin kansansa luo. Hän tiesi, että vaikka he pelkäsivät hänen kiroustaan, he myös kaipasivat hänen voimiaan.

Avarrockan palo

Kun Arrav saapui eteläisen Avarrockan pelloille, hän näki puiden yllä valtavan savupilven. Se oli tuuleton päivä, ja tämä savupilvi – joka kohosi pystysuoraan ylös taivaalle – näytti Arraville vihaisen jumalan sormelta. Hän kasvatti vauhtiaan, syöksyen metsän läpi kohti Avarrockaa. Kasvistosta syöksyi petoja häntä kohti, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiota, vaan huitoi niiden kynnet ja hampaat voimakkaiden käsiensä heilautuksilla.

Kun hän pääsi metsän läpi, hän näki mitä hän pelkäsikin: Avarrocka oli poltettu poroksi. Vain muutamat tukevat rakennukset olivat pystyssä, mutta nekin olivat kärventyneet ja pirstaleiset. Kärventyneen maan ja Avarrockan peltojen savuavien jäännösten keskellä hän huomasi, että goblinit olivat tehneet tämän. Kaikkialla näkyi nuolia ja sekalaisia metallihaarniskojen palasia.

Arrav löysi idästä heimon pyhästä paikasta hyökkäyksestä selvinneet ja otti heistä voimakkaimmat miehet ja nopeimmat pojat. He suuntasivat takaisin länteen maille, jotka goblinit olivat valloittaneet.

Avarrockan miehet saapuivat kylään myöhään illalla, jolloin goblinit lepäsivät voittojuhlansa jälkeen. Muutamat heistä kinastelivat maanviljelijän viikatteen omistajuudesta, ja useampi nukkui tulen äärellä. Vartijoita oli vähän, josta Arrav aikoi saada goblinit kärsimään.

Kun miehet muodostivat puoliympyrän kylän sisäänkäynnin ympärille, ottaen suojaa kivien takia, Arrav näki silmäkulmassaan teräksen kimalluksen kuunvalossa. Hän katsoi yhtä Avarrockan miehistä, joka oli tullut hänen mukaansa. Miehen silmissä oli kostonhimoinen, päättäväinen katse ja hänen hampaansa olivat irvistyksessä. Hän oli kumarassa kiven takana ja hänen käsissään oli kaupungin jäännöksistä haettu tikari. Vaikka heidän välillään oli yön pimeys, Arrav näki hänessä sekä miehen että pedon samassa ruumiissa. Hänen sydämensä särkyi.

Arrav tiesi, että hänen kansaansa oli kohdeltu väärin, mutta hän ei voinut johtaa hyökkäystä tietämättömän vihollisen kimppuun. Hänet oli kasvatettu kunnialla ja ylpeydellä, ja hän ymmärsi, että tämä olisi enemmänkin massamurha kuin taistelu. Sitten, mietittyään tarkkaan, hän ymmärsi, että goblinit ja ihmiset olivat taistelleet toisiaan vastaan tarpeettomasti jo pitkän aikaa.

Kehottaen joukkonsa luokseen, hän seisoi korkeana ja kohotti äänensä yöhön:

”Goblinit, kuulkaa minua! Me tulimme tänä yönä ottaaksemme verikoston siitä, mitä teitte kodeillemme ja perheillemme. Mutta nyt kuitenkin näen, että olemme kuin veljeksiä, jotka ovat kiistelleet isänsä huomiosta.”

Hän lopetti hetkeksi, jotta goblinit ehtisivät toipumaan järkytyksestään. Kolme isointa goblinia tuli kylän porteista esille ja käveli Arravia ja hänen miehiään kohti, pysähtyen muutamien metrien päähän heistä. Yksi heistä puhui heille goblin-murteisella ihmiskielellä:

”Me kuuntelemme, ihminen. Mitä asiaa sinulla on? Puhu! Tai tapamme teidät kuten teidän perheenne.”

”Ehdotan rauhaa, veli”, Arrav sanoi. Hänen miehensä katsoivat häneen järkyttyneinä ja muutama kirosi, mutta yksi katse Arravilta riitti hiljentämään heidät. Kukaan Avarrockan mies ei voinut kieltää heidän suurimman sankarinsa kunniaa tai myötätuntoa, jotka olivat noinakin aikoina arvostettuja ominaisuuksia. ”Jos suostutte, ettette koskaan hyökkää ihmisasutuksiin, me emme koskaan hyökkää teidän. Me jaamme nämä maat kuin veljekset taivaan alla.”

Goblinit alkoivat kiistellä keskenään. Arrav seisoi ja odotti heidän riitelynsä loppuvan auringon noustessa. Lopulta kolmesta goblinista pienin astui esiin ja puhui.

”Me otamme rauhasi, ihminen. Me goblinit olemme heikkoja ihmisiä vastaan, mutta ihmisiä on vähemmän kuin goblin-sotureitamme. Rauha on vain päätös sotaan. Tulkaa kyläämme tekemään vaihtokauppaa, niin me tulemme teidän. Nyt lähtekää, meidän pitää murtaa vielä kalloja saadaksemme rauhan pysymään.

Sen sanottuaan goblin kääntyi ja potkaisi kumppaneitaan terävästi sääriin. Pian äsken puhunut goblin palasi kylään ja alkoi huudella muille goblineille, jotka olivat piilossa aitojen ja rakennusten takana.

Ja näin ihmiset ja goblinit alkoivat elämään rauhassa, eivätkä sodat enää häirinneet heidän suhteitaan. Omana aikanani ei ollut epätavallista nähdä ihmisten käyvän kauppaa goblinien kanssa, taikka goblinien tulevan torille.

Vaikka hän olikin tehnyt merkittävän voiton, Arrav palasi jälleenrakentamaan Avarrockaa paino sydämellään. Hän tiesi, että hänen kirouksensa ei ollut vielä poistunut, ja Zemouregal oli edelleen suunnittelemassa Avarrockan tuhoa. Ja hän tiesi, ettei Zemouregal tulisi hyväksymään rauhaa.

Kirous uudistuu

Kuva

Avarrocka jälleenrakennettiin, ja se oli taas kukoistava kaupunki ennen kuin oli ehtinyt kolmea kesää kulua. Kauppiaat – jotka eivät enää pelänneet goblin-hyökkäyksiä – toivat toreille kolme kertaa enemmän tavaraa, ja bardeja tuli ympäri ihmismaita näkemään miestä, joka oli tehnyt rauhan goblinien kanssa.

Arrav, puolestaan, oli levoton. Joka yö hän katsoi taivaalta enteitä hänen tulevasta tuhostaan. Hän tiesi, että jos hän näkisi niitä, hänen täytyisi lähteä kotoaan pelastaakseen sen. Joka yö hän katsoo taivaalle ja tähtiin, huomaten pimeyden liikkeet – komeetat ja lintujen lennot.

Juuri kun Arrav oli unohtamassa kohtalonsa murehtimisen, kaksi vuotta goblinien rauhasopimuksen jälkeen, hän näki jälleen unta synkästä hahmosta.

Keskellä unipeltoa, aavemaisen joen varrella, Zemouregal saapui hänen luokseen. Mahjarrat oli jälleen pukeutunut mustaan, mustat kengät jaloissaan ja mustat hanskat käsissään.

“Olet epäonnistunut, Arrav”, Zemouregal sanoi hyytävällä äänellä. ”Minä tulen Avarrockaan ja tuhoan sen. Tälle kaupungille ei vuodateta kyyneliä, sillä tulen tuhoamaan koko ihmiskunnan – te nousukkaat saatte nähdä, kun vanhempi laji ottaa valtakuntansa takaisin. Joukkoni tulevat horisontista kaikista suunnista, ja sinä tulet olemaan viimeinen, joka näkee päivänvaloa. Tämän minä voin luvata sinulle.”

Arrav avasi suunsa puhuakseen, mutta siitä tuli ulos vain hämähäkkejä. Ne kulkivat hänen kasvoillaan, purivat ja kulkivat hänen rintaansa ja käsiänsä pitkin. Hiljainen kauhu täytti hänet ja hän heräsi kiljaisten.

Ne harvat kylän viisaimmat, jotka selvisivät vanhan Avarrockan tuhon, kuulivat kiljaisun ja tiesivät heti, että Arrav jättäisi heidät. Seuraavana aamuna kaikki nousivat etsimään häntä, mutta hänen mökkinsä oli tyhjä. Hän ei ottanut mukaansa mitään muuta kuin haarniskansa ja aseensa. Hänen kotinsa oli kuin hän olisi vain mennyt metsästämään.

Kylän vanhimmat olivat nyt peloissaan ja puhuivat Arravin kohtalon vaaroista ja siitä, että he voisivat tarvita vanhojen liittolaisten apua. He lähettivät lähettejä viemään dwarfeille ja kaukaisille kaupungeille viestin.

Kilpi annetaan

Arrav kuitenkin tiesi mitä tehdä. Hän juoksi kuuden päivän ajan ja lepäsi vain pieniä hetkiä juodakseen vettä ja syödäkseen kovaa leipää. Hän oli suuntaamassa Imcandojen luokse. Hän tiesi, että siellä oli hänen ja Avarrockan ainoa toivo. Kuudennen päivän lopulla hän seisoi Imcando-johtajan edessä, lähellä romahduspistettään, ja pyysi apua.

”Viisas ystäväni, olen uneksinut jälleen Zemouregalista, ja nyt hän ei lupaa pelkästään tuhota kotiani, vaan myös kaikki muut ihmiset maailmasta.”

Dwarf-johtaja nosti kätensä hiljentääkseen Arravin. ”Arrav, me tiedämme kohtalostasi ja että vihollinen on nousemassa. Tietäjämme ovat tunteneet kasvavan pimeyden pohjoisessa. Pyhän sulatusuunin liekeissä he ovat nähneet eri tulevaisuuksia, ja vain yksi polku on meille avoinna. Kun vihollinen on hoidellut ihmiskunnan, hän suuntaa huomionsa dwarfeihin, jolloin meidät tuhottaisiin täysin. Kilpi on sinun, sillä sinä olet ainoa, joka voi pysäyttää tämän pahuuden.”

Tuon kuultuaan Arrav suoristi itsensä ja nousi täyteen mittaansa. Dwarfit näkivät hänen ylevyytensä ja toivat kilven esiin. Se näytti Arraville tavalliselta kilveltä, mutta Imcandot pystyivät näkemään siihen sekoitetut metallit ja lumoukset. Arrav piti sitä edessään ja toivoi pystyvänsä näkemään sen minkä dwarfitkin.

Imcando-johtaja astui eteen, hädin tuskin Arravin vyötärön korkeudelle, ja selitti: ”Tämän kilven lumoukset suojaavat sinua kaikelta taikuudelta, mitä mahjarrat voi kutsua. Tämän takia Zemouregal haluaa sen: sen avulla hän voisi päihittää kenet vain heimostaan. Mahjarratit ovat eristäytynyt ja kateellinen laji, ja he haluavat aina päihittää tai orjuuttaa toisensa. Ota tämä kilpi mukaasi, niin Zemouregalin voimat eivät vaikuta sinuun.”

Arrav nosti kilven käteensä, kumartui ja lähti.

Arravin kohtalo täyttyy

Tietäen, että kyseessä oli hänen kotinsa kohtalo, hän syöksyi takaisin niin nopeasti kuin pystyi. Avarrockan kansalaiset eivät olleet tänä aikana vain pyöritelleet peukaloitaan, sillä Arravin saapuessa porteille oli kokoontunut yli sata soturia kaikkialta ihmismaita. Muurien sisällä odotti paritusinaa dwarfia paksuihin haarniskoihin sonnustautuneina ja raskaat kirveet ja taisteluvasarat käsissään. Kaikkialla hänen ympärillään parannettiin kaupungin puolustuksia.

Arrav suuntasi suoraan viisaimpien saliin ja näytti kilpensä heille.

“Olen palannut Imcandojen kilven kanssa, minkä ansiota onnistumme päihittämään Zemouregalin”, hän sanoi, “se tuhoaa hänen loitsunsa, ja minä aion kohdistaa miekkani raivon hänen kurkkuunsa! Enää ei tarvitse pelätä, sillä siellä missä minä kuljen, eivät viholliset mahda mitään ja kansamme saa pelastuksen.”

Viisaimmat keskustelivat hetken keskenään kuiskien, ettei Arrav kuulisi. Lopulta viisaista vanhin nosti päänsä puhuakseen:

“Avarrockan Arrav, näemme, että uskot jumaliimme ja käsissäsi olevaan voimaan, mutta se mikä meitä lähestyy, on paljon suurempi kuin mikään armeija, josta historiamme kertovat. Juuri tänä aamuna tiedustelijamme palasivat kertoakseen valtavasta laumasta pohjoisessa. Lukematon määrä kuolleita on noussut ja marssii tähän suuntaan. Ne vahingoittavat maaperää ja polttavat metsiä, ja aamulla ne ovat jo Avarrockan muureilla. Me luotamme sinuun, mutta sinun täytyy kiirehtiä valmistautuaksesi sotaan.”

Arrav oli uupunut matkastaan, mutta hän tiesi heidän puhuvan totta. Mitä lyhimmän tauon jälkeen hän otti kaikki Avarrockan miehen ja naiset ja aseisti heidät niin kuin pystyi. Hän muutti hangot, kepit ja lapiot miekoiksi ja keihäiksi. Kaukaa tulleet sotilaat tiesivät tehtävänsä ja jousimiehet menivät muurien taakse riviin. Dwarfit kaivoivat ojia muurien ulkopuolelle ja tekivät esteitä hidastaakseen epäkuolleiden armeijaa.

Kaupunki valmistautui koko yön, mutta kukaan ei osannut odottaa näkymää, joka tuli auringon laskeuduttua.

Kaukaisuudessa näkyi valtava varjo, joka liikkui ja värähteli kuin elävä peto. Arrav pystyi näkemään sen johdossa pitkän Zemouregalin synkän hahmon. Hänen silmänsä olivat kuin palavia hiiliä, ja hänen ympärillään oli mustaa savua ja verikäärmeitä.

Luuranko- ja zombijoukot lopettivat etenemisen noin sadan metrin päässä muureista. Zemouregal astui esiin, nosti katseensa Arraviin ja nauroi. Taivaalla muodostui liekki- ja pölyhaamuja, jotka pyörivät ilmassa ennen kuin syöksyivät puolustajia kohti. Sata nuolta lensi ilmaan, mutta ne vain kulkivat näiden aavemaisten olioiden lävitse vahingoittamatta niitä.

Kun ne iskivät, tusina miestä kuoli välittömästi. He kaatuivat asemistaan värittömine kasvoineen ja iho pahoin viilleltyinä. Kun ne iskivät Arravia, ne kiljuivat ja katosivat, kadoten ilmaan kuin tuhka tuulen mukana. Arrav huusi ja syöksyi taistelukentälle kohtaamaan mahjarratin armeijan.

Epäkuolleet horjahtelivat eteenpäin yhtenä rintamana, ja nuolet tippuivat heidän päälleen kuin sade. Mikään ei kuitenkaan estänyt niiden etenemistä. Puolustajat pystyivät vain katsomaan, kun heidän menehtyneet kumppaninsa heräsivät kuolleista ja alkoivat hyökätä entisiä ystäviään vastaan. Jokainen taistelussa kaatunut nousi uudestaan. Arrav seisoi kuolleiden armeijan keskellä jumalien soturina. Mikään ei voinut tulla hänen lähelleen tulematta kaadetuksi. Hänen kaatamansa viholliset eivät nousseet uudestaan, ja pian ruumiit kasaantuivat hänen ympärilleen.

Hän loikkasi syvemmälle Zemouregalin joukkojen keskelle, tehden polkua loitsijan luokse. Hänen takanaan Avarrocka ylläpiti puolustustaan, mutta kaupungin rajat olivat jo liekeissä ja epäkuolleiden joukot pääsivät kaduille vaivatta. Ihmiset ja dwarfit onnistuivat hidastamaan niitä vain tiesuluilla ja linnoitetuilla taloilla.

Arrav onnistui lopulta pääsemään armeijan lävitse ja katsoi Zemouregalia. Mahjarrat ei ollut yhtä pitkä kuin Arrav, mutta hän piti käsissään varjoista ja savusta tehtyä miekkaa.

”Tuhosi aika on koittanut, säälittävä heikko”, Zemouregal sanoi, ”kilpesi saattaa pelastaa sinut taikuudeltani, mutta kotisi tulee hukkumaan vereen. Tälläkin hetkellä kansaasi tapetaan, ja he nousevat minun orjinani. Ja nyt, sinä saat tuntea käteni mahdin.”

Sen sanottuaan Zemouregal loikkasi eteenpäin nopeudella, jota Arrav ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Vaikka Zemouregal oli ruumiinrakenteeltaan laiha, jokainen Arravin ottama isku tuntui epäinhimillisen voimakkaalta. Arrav pystyi vain puolustamaan itseään, eikä hänellä ollut aikaa miettiä omia iskujaan. Sillä välin kaukana etäisyydessä Avarrocka oli kaatumassa.

Tajuttuaan, että hänen kansansa kohtalo ei ollut sitoutunut hänen omaansa, Arrav pysähtyi. Loitsijan miekka iski hänen suojuksensa ohitse syvälle hänen reiteensä. Zemouregal nauroi kovaäänisesti ja heitti huppunsa taakseen. Kallon palavat silmät katsoivat tuhoutuneita kenttiä, joilla näkyi pelkkää kuolemaa ja ilkeää taikuutta. Arrav katsoi kilpeään – joka ei ollut saanut iskuista minkäänlaisia vaurioita – ja ymmärsi mitä hänen pitää tehdä.

Arrav juoksi takaisin kaupunkia kohti, tarttui kilven reunasta ja heitti sen kaikella voimallaan. Se lensi ilmassa ja laskeutui palavien rakennusten keskelle. Hetken aikaa näytti siltä, että mitään ei tapahtunut. Silloin yhdessä väläyksessä kaikki muurien sisäiset epäkuolleet murenivat tomuksi. Tulet sammuivat ja aaveet kiljuivat viimeisen kerran. Miehet ja dwarfit tulivat tiesulkujen takaa nähdäkseen mitä tapahtui. Nuori mies, joka ei ollut 16 vuotta vanhempi, seisoi kadulla pitäen kilpeä kädessään.

Arrav tunnisti miehen välittömästi: se oli hänelle viime iltana puhuneen viisaimman lapsenlapsi – kunnian ja myötätunnon mies. Ennen kuin hän ehti ajatella enempää, hänen selkäänsä osui voimakas taikapamaus.

Zemouregal seisoi hänen yllään, kun hän yritti ryömiä pölyn ja mudan keskellä, ja oli suurissa tuskissa.

”Hölmö!” mahjarrat huusi. ”Olet luovuttanut itsesi pelastaaksesi kotisi, mutta mikään ei pelasta sinua minulta. Ennen pitkää minä vielä palaan. Vuosikymmenet kuluvat heimolleni hetkessä, eikä mikään vastusta meidän tahtoamme pitkään. Mutta kun minä palaan, sinä tulet olemaan se, joka johtaa armeijaani. Sinä tulet olemaan suurin taistelijani. Sinä tulet kärsimään tiedosta, että vaikka toivoitkin pelastavasi kansasi, tulet olemaan heidän tuhonsa.”

Zemouregalin käsistä tuli öljyistä savua, joka kääriytyi Arravin ympärille, pitäen häntä tiukassa otteessaan. Hetken aikaa hän vastusti kaikin voimin, mutta lopulta hän oli paikallaan. Kalpeana ja hiljaisena Arrav, ihmiskunnan suurin sankari, oli kuollut.

Me muistamme Arravin hänen uhrauksestaan. Me muistamme, ettei hänen kohtalonsa ollut hänen valitsemansa. Me muistamme hänet esimerkkinä meille kaikille – vaikka hän oli voimakkaampi ja nopeampi kuin kukaan muu kuolevainen, hänen mielenvahvuutensa ja myötätuntonsa voi olla kuin kenen tahansa miehen. Me muistamme Arravin aina myös siksi, että meidän täytyy aina olla valmistautuneita hänen paluuseensa, vaikka surullista siitä tuleekin.


Lähteet: The Legend of Arrav

Tehnyt:
Alkuperäisteksti: Jagex
Suomennos: Voya

Ilmoita virheestä

Muokattu viimeksi: 10:03 21.03.2015