Lore
[Lore] Samuel Scourduel

Kuva

Eräs apulaisistani löysi tämän kiinnostavan neliosaisen kirjoitelman hyllyn takaa. Nykymittapuun mukaan tietenkin kyseessä on melko tarkka kuvaus maailmasta jonka tunnemme; vaikka se on epätodenmukainen ja monet tiedot vaikuttavat liioitellulta. Olen tehnyt pieniä tutkimustoimenpiteitä sen alkuperään ja sain selville että se julkaistiin ensimmäistä kertaa yli kaksisataa kaksitoista vuotta sitten, juuri kun neljäs kausi oli loppumaisillaan. Kuitenkin, näyttää siltä että kirjoituksen toinen puolisko on tällä hetkellä kadoksissa. Minä ponnistelen löytääkseni sen (tai oikeastaan, laitan nuoremman apulaiseni siirtämään hyllyköitä varmistaakseni, ettei se ole tippunut jonkun vähemmän kiinnostavan teoksen taakse).
    – Reldo

Osa 1

Jossa kirjoittaja kyllästyy raadantaan ja alkaa haikein mielin muistella nuoruuttaan merillä. Hän palaa kerran vielä laivojen kansille merimieheksi, aikaan jolloin hän oli ajautunut tuuliajolle. Hän tapaa pienen kansan, ystävystyy heidän kanssaan ja tekee ison palveluksen, mutta joutuu katalasti petetyksi. Hänen paluunsa näille maille:

Olen usein muistellut nuoruuttani kiintymystä ja tiettyä nostalgiaa tuntien. Lopulta tahdoin asettua aloilleni, mutten osannut kunnolla asennoitua elämänmuutokseeni. Siitä lähtien toimin maineikkaana maanomistajana, josta palvelijani ja työläiseni ajattelivat pääasiassa hyvää. Uskoin olevani tyytyväinen ainakin jollain tasolla, mutta monien retkieni jälkeen en voi enää laskea sellaista mitätöntä oleskelua todelliseksi onnellisuudeksi. Nuoruuteni oli täynnä köyhyyttä, mutta myös suurta iloa kun sain palvella monilla erikokoisilla aluksilla, kun kuljetimme tuotteita satamista toisiin pitkin eteläistä rannikkoa. Sinä toimettomuuden aikana olin vakavasti masentunut.

Puolen vuoden jälkeen otin itseäni niskasta kiinni tuhotakseni sen mielen ja sielun sairauden. Matkasin taas etelän satamiin etsiäkseni jonkinlaista työtä laivoilta mahdollisesti lääkärinä tai yrttitohtorina (aikani maalla ei ollut mennyt täysin hukkaan). Päädyin sitten Linan satamaan (Reldo: tämä näyttää olevan lähellä nykyistä Port Sarimia), jossa tapasin kapteeni Gillanin. Mies oli parhaita tuntemiani johtajia, ei missään nimessä liian suopea alaisilleen, muttei ole koko aikaa tarttumassa ruoskan varteen pienimmistä rikkeistä. Hän tarjosi minulle työtä purserina, aluksen rahastonhoitajana, sekä luotti hoivaani arkun, johon purjehdusmatkojen varat laitettaisiin.

Glass-niminen laiva oli purjehtiva pitkänomainen kuunari, jossa ei ollut erityisen paljoa tilaa rahdille. En heti käsittänyt, ettei kuunaria oltu tehty niinkään paljoa rahtaavaksi alukseksi, vaan nopeaksi laivaksi, joka kykeni pakenemaan piraateilta. Opin asian laidan kuitenkin nopeasti, kun vain kolmen päivän merenkäynnin jälkeen havaitsimme todellisen laivueen, joista jokaisella oli mastossa musta lippu. Nopeudestamme huolimatta, meidät otettiin pian kiinni ja alus vallattiin. Mikään miekankäsittelytaito ei olisi pelastanut minua tai kapteeni Gillania noiden rakkien tuomiolta.

Minut laskettiin ajelehtimaan kapealla tynnyrillä. Kun näin ilmeet noilla epämuodostuneilla piraatin kasvoilla, heidän ladatessaan tykkejään, olin varma, että he aikoivat antaa minulle matkalipun herrani Saradominin luokse tykinkuulan muodossa. Kerätessäni rohkeuteni kohdatakseni sellaisen surkean lopun, merirosvot alkoivat yhtäkkiä käyttäytyä riehakkaasti ja jopa pelokkaan oloisiksi. He osoittelivat vääntyneillä sormillaan taivaalle ja kuulin varmasti ainakin muutamia rukouksia sekä Saradominille että Zamorakille.

Katsoessani siniselle taivaalle, havaitsin suuren valkoisen hahmon, jonka täytyi kuulua linnulle: ja millainen lintu se olikaan! Pian tunnistin sen albatrossiksi, jonka kaikki merimiehet ympäri Gielinorin tuntevat varsin hyvin ja katsoin riemulla, miten se ahdisteli piraatteja kuunarin kannella. Sen nokka katkaisi takilat ja sen kynnet repivät paloja monien konnien selistä.

Nauroin, mutta pian ymmärsin aluksen etääntyvän minusta kovalla kiireellä. Kesti vain lyhyen hetken ymmärtää, kuinka kelluin keskellä suurta merta tynnyrillä, joka oli liian kapea istumiseenkin. Minulla ei myöskään ollut mitään millä meloa, ruoasta ja juomasta puhumattakaan. Joka puolella näin vain vettä ja horisontin, enkä uskonut pääseväni enää rantaan. Voin häpeilemättä myöntää, että sillä hetkellä itkin toivottomana.

Tietystihän suurin seikkailu usein alkaa mitä epätodennäköisimmistä olosuhteista, mutta tiesin, että jumalallani Saradominilla oli varmasti suunnitelmia hänen nöyrän palvelijansa Samuel Scourduelin varalle. Pompin kuin korkki aalloilla kahden päivän ajan ja vain merivesi esti aurinkoa polttamasta vaaleaa maanomistajan ihoani.
Kolmannen päivän aamuna, hatara-mielisenä ja heikko-raajaisena nälästä ja janosta, näin kaukana edessäni puolikuun muotoisen vihreän hahmon. Hieman ennen puoltapäivää olin varma, että kyseessä on maata ja aloin polskia lähemmäs viimeisillä voimillani. Juuri ennen tavallista ruoka-aikaani havaitsin veden olevan sen verran matalaa, että saatoin kahlata eteenpäin. Kun viimein vaapuin kuin humalainen rannalle, rojahdin maahan ja vaivuin syvään uneen.

Herätessäni havaitsin, että huuliani vasten oli asetettu raikkaalla vedellä täytetty simpukan kuori, jota kannatteli pieni lapsi. Olin vielä niin nälkäinen ja väsynyt, etteivät silmäni kyenneet juurikaan erottamaan ympäristöä selkeästi, mutta näin ympärilläni tusinan verran lisää lapsia. Yritin nostaa käteni, pitääkseni itse simpukkaa ja sammuttaakseni janoni, mutta huomasin että kaikki raajani oli kiinnitetty tiukasti maahan ja hiukseni kiinnitetty niin, etten kyennyt liikkumaan tuumaakaan mihinkään suuntaan.

Outoa ruokaa laitettiin huulteni väliin ja kädet pakottivat minut rajuin ottein jauhamaan ja nielemään sen. Keitä nämä lapset olivatkaan, heillä oli mukanaan todella maukasta ruokaa. Kuin sain syötyä erikoisen ateriani, kykenin tutkimaan ympäristöäni, ja havaitsin mitä erikoisimman näyn: joka puolella ympärilläni seisoi lyhyitä miehiä ja naisia, joista yhdenkään päälaki ei yltänyt minua kuin vyötärön korkeudelle, mutta fyysiseltä rakenteeltaan heidät huomasi heti aikuisiksi.

Heillä jokaisella oli pitkänomainen, eteen työntyvä leuka ja kasvoillaan pahansuova ilme. Vaikken ymmärtänytkään heidän puhettaan, käsitin heidän keskustelevan siitä, mitä tulisivat tekemään minulle. Nopeasti ymmärsin, että he olivat kohdanneet minun kaltaisiani ihmisiä aikaisemminkin ja että kaikki sellaiset kohtaamiset eivät olleet päättyneet heidän edukseen. Ymmärrettyäni, että he saattaisivat yksinkertaisesti leikata kurkkuni säästääkseen itsensä minun mahdollisesti mukanani tuomalta harmilta, keräsin voiman rippeeni ja revin itseni vapaaksi siteistä, jotka minua pitelivät.

Noustuani seisomaan täyteen mittaani, käsitin kuinka lyhyitä tämän kansat edustajat olivat, kun heistä suurin osa pakeni läheisten puskien ja pienten puiden taakse piiloon. Muutamat kuitenkin nappasivat esiin pienen jousen ja ampuivat minua kohti pieniä, harmittomia nuolia, joista suurin osa kimposi sivuun paksusta nahkatakistani. Nekin, jotka osuivat paljaalle iholle, upposivat ihooni vain aavistuksen verran, eivätkä tuntuneet juurikaan nipistystä kummallisemmilta. Osoitin kuitenkin välittömästi, etten halunnut riitaa, vaan istuin maahan juodakseni heidän pienistä ämpäreistään ja syödäkseni ruokaa, jota he olivat luokseni tuoneet.

Meni yli puoli tuntia ennen kuin muutamat heistä uskalsivat tulla esiin piiloistaan ja lähestyä minua. Ojensin käteni heitä kohti, sillä uskoin kättelyn olevan myös heidän parissaan ystävällinen ele. Jokainen vuorollaan tuli luokseni, otti pienellä kädellään kiinni yhdestä minun sormistani ja kätteli minua. Paitsi yksi, joka tuijotti minua kasvoillaan hyytävä tuijotus, piti käsiään puuskassa ja kohautti hartioitaan selkeänä vihamielisenä eleenä. Oli selvää, että suurin osa hyväksyi minut, mutta tuo yksi surkea olio oli päättänyt, ettei halunnut joutua mihinkään tekemisiin kanssani.

Pian näiden lyhyiden otusten kesken alkoi kantautua innostunutta keskustelua ja muutamat heistä nykivät minua ranteesta, kehottaen minua nousemaan jaloilleni. Vaikutti siltä, että he halusivat minun auttavan heitä jossain asiassa. Oletin, että heitä vaivasi jonkin ongelma, jonka vain joku ihmisen kokoinen kykenisi ratkaisemaan. He vaativat minua sitomaan silmäni ennen kuin johdattivat minut kyläänsä; näin en kykenisi pettämään heitä ja johdattamaan kaltaisiani heidän asumuksilleen. Kylässä minut esiteltiin johtajalta vaikuttavalle henkilölle, joka oli yhtä lyhyt kuin muutkin kaltaisensa, mutta puettu mitä hienoimpiin vaatteisiin. Hänelle kumartaminen tuntui olevan ainoa oikea lähestymistapa.

Tämä kuningas osoitti takanaan olevaa suurenmoisen puun oksaa, joka näytti niin sairaalta ja mädältä, että sen sairaus saattaisi pian myrkyttää koko puun. Hänen lauseistaan ymmärsin, että he eivät uskaltaneet kiivetä puuhun, etteivät aiheuttaisi kasville lisää vauriota. Niinpä minulle annettiin pieni saha ja astia täynnä outoa nestettä, joiden avulla voisin yrittää auttaa puuta. En tiennyt miksi tämä kansa välitti niin paljon puustaan, mutta tein kuitenkin työtä käskettyä ja kurotin kohti mätää oksaa sahallani.

Muutaman minuutin kuluttua olin saanut irrotettua sairaan oksan ja valellut sen kannan saamallani öljyllä. Kovaan ääneen hurraten pienet oliot ryntäsivät puun luokse ja katselivat sen runkoa. Yllätyin kovasti, kun huomasin puun kaarnan muodostavan puulle kasvot puhumattakaan siitä, kuinka yllättynyt olin kun kuulin kasvojen puhuvan. Pian puu lopetti puheensa ja vaipui taas hiljaisuuteen ja tunsin, kuinka näiden pienten miesten pienoiset kädet tavoittelivat saada koskettaa minua kiitollisuudesta. Huomasin, kuinka aikaisemmin minut torjunut pieni mies kuiskutti jotain kuninkaan korvaan.

Niinpä, huolimatta hyvästä teostani ja luomastani yhteisymmärryksestä näihin hurmaaviin otuksiin, minut pakotettiin lähtemään kylästä nuolisateen saattelemana (joista jokainen oli tähdätty kasvoihini ja käsiini, joita takkini ei suojannut) ja löysin itseni taas eksyneenä keskeltä sokkeloa, täynnä sekä tuntemattomia että tuntemiani petoja.

Kun viimein pääsin ulos sokkelosta ja sain tarpeeksi rauhaa irrottaakseni pieniä nuolia selästäni ja jaloistani, otin suunnakseni pohjoisen ja lähdin etsimään hieman vieraanvaraisempaa väkeä sekä kylää, jossa olisi satama. Kiitollisena hengestäni, palasin kotiini.

Osa 2

Kuva

Tässä sankarimme on jälleen lähtenyt seikkailemaan pitkin meriä, mutta tällä kertaa hänet on hylätty lieskoja syöksevän tulivuoren alarinteille. Hän etsii turvaa ja löytää valtavan kivimiesten asuttaman kaupungin. Nuo kivimiehet ottavat hänet sylikoirakseen, mutta lopulta hän onnistuu pakenemaan. Hänen vaelluksensa jatkuu.

Muutamaa viikkoa myöhemmin, selviydyttyäni ensin hädin tuskin hengissä niiden epäluuloisten kääpiöiden käsistä, päätän vielä kerran astua lankulle nähdäkseni tämän kodiksi kutsumamme suuren mantereen ihmeitä. Matkamme vei meidät länteen Linan satamasta, Karamajan synkille maille, joista tulee lähinnä rommia ja banaaneja. Yhtä kaikki, ne olivat tuohon aikaan harvinaista herkkua.

Saavuttuani Karamajalle, menin lepäämään rannalle, ihailin mielenkiintoisia simpukankuoria ja söin muutamia banaaneja, jotka roikkuivat lähellä maata. Lähes kaksi tuntia vain oleilin, kun yhtäkkiä tunsin kovan iskun päässäni. Olin sekaisin ja juuriani myöten järkyttynyt, mutta ymmärsin kuitenkin, että minut oli sidottu kiinni pitkään keppiin ja minua kannettiin kohti suurta vuorta, joka sylki tulta ja tuhkaa. Laivan miehistö, jonka lääkäriksi olin pestautunut, oli noussut kapinaan! Olin onnekas, kun en joutunut kapteeni Stephenin seuraan - hait olivat kuulemma tehneet nopeasti selvää tämän parkkiintuneesta nahasta.

Tulin taas tajuihini muutaman tunnin kuluttua huomatakseni, että helvetillinen sekoitus räntää ja sulaa kiveä satoi niskaani. Lähdin nopeasti etsimään suojaa ja pian huomasinkin vuoren reunassa kapean halkeaman, josta työnnyin sisään odottamaan parempaa säätä. Kun olin ollut piilossani jo kaksi päivää, eikä sää vieläkään osoittanut muuttumisen merkkejä, päätin lähteä etsimään juotavaa ja ruokaa syvemmältä vuoren uumenista. Löysin pian lupaavanoloisen luolan, johon työnsin itseni sisään vain huomatakseni joutuneeni hirviömäisten jättiläislepakoiden ja lihattomien epäkuolleiden joukkoon. Luolaa valaisi valtava laava-allas, jonka hehku sai ilman väreilemään.

Paniikin ajamana pakenin lähimmästä aukosta syvemmälle luolastoon, jossa minua tervehti tulikuuma henkäys. Vesi alkoi valua silmistäni, peittäen näkökentän, enkä kyennyt hengittämään kuumaa ilmaa, ennen kuin tasasin hengitykseni. Lopulta myös silmien valuminen loppui ja saatoin nähdä ympärilläni olevat nelikätiset patsaat. Vaikka näköni oli heikko silmien kosteudesta johtuen, voisin vaikka vannoa Saradominin nimeen, että nuo patsaat liikkuivat minua kohti. Olisin halunnut tutkia patsaita ja ympäristöäni lisää, mutta painostava kuumuus sai jalkani pettämään ja pyörryin kovalle kivilattialle.
Kun palasin tajuihini, makasin kivisellä sängyllä ja tuijotin edessäni olevaa valtavaa kivipäätä, joka kuului samanlaiselle patsaalle, jollaisia olin nähnyt ennen pyörtymistäni. Nyt viimeistään ymmärsin, että patsaat todella liikkuvat, sillä patsas kohotti minut istumaan yhdellä valtavista käsistään ja työnsi toisen kätensä lähelle kasvojani. Kädessään se piti jäänteitä, jotka olivat luultavasti joskus kuuluneet jollekin valtavalle jyrsijälle. Muonaa oli selvästi lämmitetty hieman paikan kuumuudessa, mutta silti saatoin haistaa eläimen rasvan vahvan katkun. Nälkäni oli niin suuri, että vaikka yleensä olisin lähinnä kakonut tuollaisen ruoan näkemisestä, nyt ryntäsin ilomielin ateriani kimppuun.

Syötyäni ruokani, saatoin vapaasti tutkia kivijättiä ja todeta sen olevan loppujenlopuksi melko paljon ihmisen kaltainen. Vaikka heillä oli ylimääräinen käsipari, heidän ihonsa oli kuin laavakiveä ja heidän kotinsa oli hyvin erilainen kuin meidän ihmisten, hekin kulkivat kahdella jalalla ja moni kantoi mukanaan karkeatekoista asetta tai sauvaa, joilla hoitaa tehtäviään. Jätti, joka oli tuonut minut kotiinsa, katsoi minua varoen silmiin ja alkoi puhua hyvin hitaasti. Suureksi ihmetyksekseni ja ilokseni, ymmärsin sen puhuvan ihmisten kieltä!

Hän kertoi, että hänen kansansa TzHaarit olivat eläneet maanpinnan alla hyvin pitkään ja heillä oli hyvin vähän yhteisiä asioita pinnalla asuvien julmien rotujen kanssa; ylhäällä, ihmisten mailla oli hyvin vähän annettavaa TzHaareille, kun taas tulivuori tuotti kaikkea mitä he kaipasivat. Kun hän puhui, olin ällikällä lyöty, kuinka jalosti hän käyttäytyi, suuresta koostaan huolimatta. Hän kertoi minulle kansansa kulttuurista, mutta kun kysyin heidän teknologiastaan, TzHaar näytti ensin hämmentyneeltä. Sitten hän selitti sitten minulle luonnollisesta muistista, joka on jokaiselle hänen kaltaiselleen suotu. Ilmeisesti kaiken, jonka joku TzHaar oppi, osasi automaattisesti myös hänen jälkeläisensä ja näiden jälkeläiset, ja niinpä tämä TzHaar osasi ihmisten kielen; joku hänen kaukaisista sukulaisistaan oli sen aikanaan oppinut.

Kun kysyin hänen perheestään, hän nosti minut mukaansa ja lähti suunnistamaan läpi kaupungin. Ja mikä kaupunki se olikaan! Valtavat obsidiaanikartiot työntyivät esiin luolan lattiasta ja nousivat aina kattoon asti. TzHaarien lapset kylpivät laavajärvissä, tuhannet valtaisat kiviolennot kulkivat sameassa, koko luolan kattavassa sumupilvessä, kukin asioillaan ja lopulta päädyimme suureen halliin, täynnä TzHaareista tehtyjä patsaita; heidän esi-isiään sain kuulla. Eivätkä nämä olleet mitä tahansa patsaita, vaan todellakin esi-isien oikeat ruumiit, joihin heidän mielensä oli lukkiutunut ikuisiksi ajoiksi. Kuin todistaakseen kertomansa, oppaani otti esiin pienen nahkapussukan, josta hän veti esiin muutaman lasikolikon ja kertoi, että ne kaikki oli tehty kansan esi-isien ruumiista. Mikä kamala kohtalo kaikkia TzHaareja odottikaan!

Niin hirvittävältä, kuin se kohtalo tuntuikin, oppaani selitti minulle paljon TzHaarien tavoista ja aloin lopulta ymmärtää heidän yhteisöään. He eivät ole melkein koskaan sairaita, he eivät tunne rikoksen käsitettä ja kunnia on heidän tärkein hyveensä. Se, että tällainen yhteisö ei pelkästään kyennyt toimimaan, mutta myös hallitsi ympäristöään suvereenisti, ällistytti minua suuresti. Nämä suuret otukset pitivät minua hyvin mielenkiintoisena elämänmuotona, ja usein kun vaelsin pitkin tulivuoren käytäviä, joku niistä tuli tönimään minua kuultuaan pehmeästä lihastani ja heikoista raajoistani. Useammin kuin kerran sain kiljua kivusta, kun joku näistä otuksista väänsi raajojani luonnottomiin asentoihin, nähdäkseen kuinka vahvoja luuni ovat. Vaikka useaan otteeseen mieleni teki vetää esiin miekkani uuden uteliaan otuksen saapuessa, en sitä tehnyt. Vaikka nämä otukset olisivatkin pitäneet sitä itsepuolustuksena, en olisi kuitenkaan kyennyt tekemään niille suurempaa vahinkoa, kuin vuorelle itselleen.

Kaikki ne päivät ja yöt, jotka siellä elin - tietystikään ajankulkua ei voinut siellä seurata, sillä kun ei näe auringon liikerataa, ihmisten ajat eivät pidä paikkaansa - minun oli pakko syödä eläinten raatojen puolimätää lihaa ja aloin muuttua laihaksi ja kalpeaksi. TzHaar-Hur-Ix, oppaani ja vartijani, huomasi tämän ja huolestui tilastani; niin kuin ihminen huolestuu, kun hänen lemmikkikoiransa sairastuu. Minua kohdeltiin hyvin, mutta olin heille melkein kuin lemmikki. Tiesin, etten voisi elää enää kauaa TzHaarien parissa ja aloin kertoa vartijalleni kotiseutuni kauneudesta ja asioista, joita kaipasin. Toivoin hänen ymmärtävän tarpeeni ja päästävän minut menemään, mutta olin aliarvioinut hänen suhtautumisensa minun omistamiseen. Kuin olisin ollut tottelematon eläin, hän pisti minut liekaan kun olimme erillämme ja kohteli minua sylikoiraan tapaan ollessamme yhdessä.

Mietin jatkuvasti pakoa, mutta tiesin sen mahdottomaksi ilman TzHaar-Hur-Ixin apua. Vaikka pääsisin pois TzHaarien kaupungista ja ohi valtavien luurankojen sekä jättiläislepakoiden, en kykenisi kapuamaan ulos tulivuoresta ilman köyttä, jollaisia TzHaareilla ei ollut. Ainoa tie vapauteen olisi kiipeäminen yhden heidän selkää pitkin. Toinen, suurempi ongelma oli TzHaarien johtajat, jotka näkivät minut suurena viihteenä. Jos joku heidän kaltaisensa auttaisikin minut ulos, häntä kohtaisi valtaisa kunniattomuuden häpeä.

Päivä päivältä tulin heikommaksi ja epätoivoisemmaksi. TzHaareilla oli vain vähän käsitystä fyysisestä heikkoudesta ja he olivat jakautuneet sen mukaan neljäksi selvästi erilaiseksi kastiksi. Heistä heikoimmat olivat joukon käsityöläisiä, sillä heidän vähäiset voimansa korvautuivat heidän kyvyllään luoda uskomattoman kauniita esineitä, voimallisista aseista puhumattakaan kun heille antoi vain hieman mustaa obsidiaania. Kun vähä-vähältä heikennyin, kukaan muu kuin vartijani ei huomannut tätä eikä hän kyennyt käsittämään, että saatoin kuolla hyvin piakkoin. En ollut muuttumassa heidän tapaansa patsaaksi, joten he eivät pitäneet minua millään tavalla sairaana.

Vapauteni koitti viimein, kun huomasin TzHaar-Hur-Ixin tavaroiden joukossa kasan mustia lasivapoja. Aina, kun oli olin yksin, leikkasin riepuja vuoteestani ja kiinnitin sauvoja yhteen. Pikkuhiljaa karkeat tikapuuni alkoivat valmistua. Se painoi melko paljon, mutten ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin kaunista. Siinä yhdistyivät mustan kiven selittämätön kauneus, mahtava omakädenjälki ja käsittämätön toivo vapaudesta.

Eräänä yönä, kun kaikki TzHaarit olivat käyneet levolle onttoihin koloihin taloissaan, otin tikapuuni ja vedin niitä kovaäänisesti perässäni autioilla kaduilla. TzHaarit nukkuivat aina sikeästi, miten vain kivi saattaa nukkua. Saavutin ulomman luolan ja käytin tikapuita kilpenä siellä asustavia hirviöitä vastaan. Kun näin himmeänä hohtavan yötaivaan paistavan läpi kallionhalkeamasta, kohotin tikapuuni ja hitaasti, viimeisillä voimillan,i onnistuin heittämään tikkaat kallion reunalle ja kapuamaan vapauteen. Kun sain viimein jätettyä tulivuorikaupungin taakseni, tunsin uuden voiman kumpuavan lihaksistostani ja lähdin horjuen juoksemaan alas pitkin rinnettä kohti banaanipuita saadakseni ruokaa ja juotavaa. Vaikka todellinen vapaus ja koti olivat vielä monen kuukauden matkaamisen päässä, olin sentään onnistunut pääsemään pois vankilasta, jossa minua olisi odottanut vain hidas, kituuttava kuolema TzHaarien parissa.

Lähteet: The Excellent Log of the Journeys and Tribulations of Samuel Scourduel
Tehnyt:
Alkuperäisteksti: Jagex
Suomennos: Ipavaiva
Hienosäätö: Voya
Kuva

Muokattu viimeksi: 14:16 14.02.2015