|
Lore
|
|---|
[Lore] Rising Sun, The
Tämän kuvitteellisenomaisen tarinan kirjoitti ylös ensimmäisenä kirjailija, joka kertoi kuulleensa sen kuuluisalta varkaalta Ozanilta, tämän kertoessa eksoottista tarinaansa Rising Sunin majatalossa.
Tarina ei ole varmastikaan mikään puolueeton tai kaunistelematon näkemys, mutta siitä huolimatta, tekemieni tutkimusten pohjalta uskon (ainakin tämän tarinan) yksityiskohtien olevan hyvin pitkälti tosia.
Minusta tuntuu tänään nostalgiselta, joten mikäli kaipaatte hieman piristystä elämäänne, ystäväiseni, haluaisin kertoa teille lapsuudestani Al Kharidissa.
En koskaan tuntenut isääni ja äitini menehtyi ennen kuin hän ehdin kysymään kuka hän oli. Kun minulla ei ollut ketään huolehtimasta minusta, löysin itseni pian kaduilta. Tämä ei kuitenkaan ole mikään surullinen tarina – tai ainakin toivon niin, sillä täällä minä seison, hurmaavana rosvona, jonka näette edessänne, ja elämäni tarina on vielä kesken.
Lempipaikkani Al Kharidissa oli tori – se ei koskaan epäonnistunut aistituntemuksien täyttämisessä. Suitsukkeiden ja mausteiden sekoitus, vesipiippukojujen synkkä ja kostea tuoksu – kaiken sen läpi pystyi haistamaan sq’irkkien vivahteen. Ja ne äänet! Ihmisten puheensorinaa, käärmeenlumoajan huilun ulinaa, apinoiden äänehdintää, lintujen sirkutusta, sylkeviä kameleita...
Kiivaat aistit ja kaupungin vilinä eivät olleet ainoat asiat, jotka tekivät Al Kharidin kaduista niin ihanat, ystäväiseni. Kaikki ne nähtävyydet… taivaalla lentäviä taivaansinisiä mattoja, kaukaa tuotuja silkkejä tuhansissa eri väreissä, ja – minun kaltaisilleni tarkkasilmäisille ja nopeasormisille varkaille – kaikista lumoavinta olivat kimaltelevat korut ja jalokivet.
Nykypäivänäkin, ystäväiseni, Al Kharid on paikka, jossa kuka tahansa voi hukuttautua ennennäkemättömiin ihmeisiin. Tosin, hän voi yhtä helposti hukata rahapussinsa siinä samalla.
Tämä tarina sijoittuu aikaan, jolloin olin vielä pikkupoika. Näin ison kimaltelevan rubiinin, jonka hölmö myyjä oli asettanut näytille. Rubiini tuntui suorastaan vaativan uutta omistajaa. Pystyin melkein kuulemaan sen kutsuvan minua:
Tule ja ota minut. Olen sinun.
Huomaan, että osa teistä kunnon Faladorin kansalaisista ei pidä ajatuksesta, mutta toivon, ettette paheksu pientä nälkäistä orpoa, joka on vain näppärä käsistään. Sellainen palkinto ruokkisi häntä kuukauden ajan.
Joka tapauksessa, olin varmasti nälkäinen, koska olin hitaampi kuin yleensä. Kyllä, olin tehnyt sen muutama kertaa aikaisemminkin eikä minua oltu huomattu, mutta se oli hyvään tarkoitukseen, arvoisat naiset ja herrat. Ehkäpä korumyyjä oli tavallista tarkkaavaisempi poikkeuksellisen viileänä päivänä. Mutta, oli miten oli, hän huomasi, kun työnsin jalokiven taskuuni.
Heti kun näin hänen vetävän henkeä, tiesin tulleeni nähdyksi, ja ihoni meni kananlihalle. Ehdin pinkaista juoksuun jo ennen kuin hän ehti huutamaan: ”VARAS! PYSÄYTTÄKÄÄ HÄNET!” Pyöreästä mahasta ja lyhyistä jaloistaan huolimatta hän oli yllättävän nopea, ja oli hyvin pian kannoillani. Hän juoksi väkijoukon poikki ja huusi kovaäänisesti.
Jahdin jännitys vei näläntunteen pois. Minä kumartelin ja kiemurtelin väkijoukon läpi, koko ajan askeleen jahtaajaani edellä. Minua onnisti, kun huomasin telineen ja onnistuin juuri ja juuri menemään sen ohi kaatamatta sitä. Vilkaisin taakseni ja näin kun kauppias törmäsi telineeseen ja koko komeus romahti hänen päälleen. Pääsin pakenemaan ja jätin vihaiset huudot, uhkaukset ja kiroukset jälkeeni.
Ilahduin paostani, pohtien miten viisas olin ollut, ja pidin matalaa profiilia kujilla, kunnes tilanne rauhoittuisi. Katsoin taakseni varmistaakseni, ettei minua seurattu, ja törmäsin johonkin, joka tuntui kivimuurilta. Henkäisin järkytyksestä ja yritin peruuttaa, mutta rautainen ote nappasi minut ja heitti kuin räsynuken.
Käännyin ilmassa niin, että onnistuin laskeutumaan jaloilleni. Otin tikarin esiin ja sähisin kuin rotta. Mahtailuni muuttui pian peloksi, kun jättiläinen lähestyi minua. Hämärässä valossa huomasin hänen olevan melkein - ei, vaan yli! - kaksi metriä korkea ja hänellä oli paksu nahkahaarniska. Hänen vyöllään oli sapeli, joka oli melkein yhtä pitkä kuin minä, ja hänen valtava kätensä lepäsi sen kahvan päällä. Vilkaisin ensin vasemmalla ja sitten oikealle, mutta minulla ei ollut yhtäkään suuntaa, minne olisin voinut juosta tai piiloutua. Sitten hän puhui.
”Sinulla on nopeat kädet, pikkuvaras,” hän murisi äänellä, joka olisi hyvinkin voinut olla ukkonen. Hänen kätensä lähestyi miekan kahvaa. ”Olisi sääli, jos menettäisit ne.”
Mutta sitten, hän nauroi, asetti valtavan kätensä päälleni ja pörrötti hiuksiani. Hän astui askeleen eteenpäin, jolloin valo valaisi hänen kasvonsa. Huomasin hänen olevan Khnum, yksi palatsin vartijoista… ja vanha ystäväni. Työnsin hänen kätensä syrjään ja huitaisin hänen mahaansa leikkisästi, mutta sitten minäkin aloin nauraa hänen kanssaan.
Khnum oli aina pitänyt minua silmällä, pitänyt poissa ongelmista… tai ainakin vakavista sellaisista. Hän ei ole koskaan sanonut sitä ääneen, mutta uskon hänen lapsuutensa olleen minun kaltaiseni. Ehkäpä hän ajatteli, että jos hän pystyi tulemaan joksikin merkittäväksi, kuten palatsin vartijaksi, ehkä hän pystyisi tekemään minulle saman.
Sellainen elämä ei sopisi minulle, tietenkään - näytänkö minä sellaiselta, jolle sopisi vartijan elämä? Arvostan elettä kaikesta huolimatta, ja Khnum oli ehkäpä ensimmäinen henkilö, jota pystyin pitämään todellisena ystävänä. Siitä on kulunut vuosia kun olin viimeksi nähnyt hänet. Olen kuullut, että hänellä on ollut hankalat ajat; on joutunut huonoon porukkaan Draynorissa. Ehkäpä pääsen jonain päivänä tekemään hänelle vastapalveluksen.
Mutta, takaisin tarinaan. Myöhemmin, kun päivä oli kuumimmillaan, ja olin laittanut jalokiven turvaan ja herkutellut isoimmalla baklava-viipaleella, jonka onnistuin löytämään, löysin Khnumin istumassa muurilla juomassa taskumatistaan. Istuin hänen viereensä, sanomatta sanaakaan, suu täynnä. ”Mitäs syöt, poju?” hän kysyi.
Khnum pystyi vaihtamaan minkä tahansa keskustelun ruokaan - se oli yksi asia, jonka pidin hänestä. Pitäähän sinulla joitakin paheita olla, jos vartioit asioita koko päivän, ja Khnumin paheen jakoivat jokainen nälkäinen orpolapsi.
Ennen kuin ehdin lopettamaan haukkaukseni pureskelun, toinen vartija käveli ohitseni ja tarkkaili minua. Oli varmasti hyvin epäilyttävää, että kaltaisellani pojalla oli leivos, joka maksoi hänen päiväpalkkansa verran.
”Kuulin, että torilla oli hälinää tänä aamuna”, Khnum sanoi. ”Ei mitään tekemistä sinun kanssasi, oletan.”
Otin toisen haukkauksen. Mumisin, että olin ollut Duel Areenalla koko päivän katselemassa otteluja.
”Niinpä niin”, hän sanoi. Hänen kasvonsa olivat nyt vakavat. ”Pysy poissa ongelmista. Palatsin vartijoilla on uusi johtaja. Hänen nimensä on Osman. Hänen henkensä haisee pahemmalle kuin ugthanki ja on kaksi kertaa häijympi. Hän ei miettisi kahta kertaa ennen kuin leikkaisi pikkuvarkaan kädet, vaikka hän olisi niin nuori kuin… kuinka vanha olitkaan nykyään?” Muistan keskustelusta vain sen, että nyökyttelin poissaolevasti - en kiinnittänyt hänen sanoihinsa paljoa huomiota.
Khnum ja minä juttelimme pitkään tavallisista asioista – otteluista, huhuista, hänen uudesta ruokareseptistään – hän kuvaili myös uutta pomoaan hieman. Keksin hänelle lempinimen: Iso Öykkis. Hän naurahti ja sanoi, että hän voisi yrittää saada sen leviämään.
Ennen pitkää lämmin päivä oli siirtynyt syrjään ja viileä iltahämärä tullut tilalle.
Kuulin kauniimman äänen maanpäällä palatsin ikkunasta, joka hiljensi naurumme. Tori täyttyi äänen kaiulla. Se oli ainoa ääni, jonka pystyin kuulemaan: niin puhdas ja kaunis. Minulle tuli suuri halu tavata äänen omistaja, ja minä syöksyin palatsin maiden läpi. Khnum sanoi minulle kovalla kuiskauksella: ”Käskin pysymään POISSA ongelmista, enkä hankkimaan niitä LISÄÄ! Saat meidät molemmat ongelmiin!”
Sinä yönä oli varmaankin parisenkymmentä vartijaa vartioimassa, mutta pääsin helposti palatsin muurille kenenkään huomaamatta. Parissa minuutissa aloin kiipeämään ikkunan luokse, vedin itseäni ylös käyttämällä apuna ristikkoja, törröttäviä kiviä sekä kaiteita. Päästyäni parvekkeelle, pysähdyin hetkeksi kuunnellakseni. Laulu oli vielä kauniimpi lähempää, jos se edes oli mahdollista. Se oli vanha Kharidianin lastenlaulu: Kaktus Lily.
Olin siellä kyykistyneenä niin kauan, että se tuntui ikuisuudelta – jalkojani alkoi pistellä, kuten kaktusta laulussa. En uskaltanut tehdä mitään, koska pelkäsin laulamisen loppuvan. Olisin voinut olla siinä koko yön, mutta sitten laulaminen loppui ja tuli hiljaisuus. Ikuisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen huoneesta kuului ääni, paljon voimakkaampi ja raivokkaampi kuin pehmeä melodia: ”Kuka siellä on?” se sanoi. ”Minä kuulen sinut. Näyttäydy, tai…”
En antanut hänelle mahdollisuutta lopettaa uhkaustaan. Astuin hänen huoneensa. Ja, kuten torilla aamuisin, aistini olivat taivaassa: kukkainen hajuvesi, hänen silkkihameensa kahina, hänen raivoisien silmiensä kauneus …
”Nimi on Ozan, prinsessa”, sanoin yksinkertaisesti. Kerroin hänelle miten olin kuullut hänen laulunsa jutellessani ystäväni kanssa ja miten minun oli ihan pakko tavata hänet. Vaikka olinkin nuori iältäni, tiesin rehellisyyden olevan oikea naisten lähestymistapa… no, ainakin useimmiten.
Hän kuunteli, kun selitin asiaani. Sitten hän rauhoittui hieman ja sanoi: ”Sepä suloista, Ozan. Hiukan outoakin, ehkä. Mutta sinun ei pitäisi olla täällä. Voit joutua ongelmiin. Minun isäni…”
”Minä en voi jäädä kiinni, prinsessa. Vaikka jäisin, se oli sinun tapaamisesi arvoista.”
”Hei, älä kutsu minua ’prinsessaksi’. Isäni on…”
Mutta en kiinnittänyt hänen sanomaansa huomiota. Käännyin ikkunaa kohti ja aloitin lyhyen lauluni, jonka olin keksinyt päästäni. Se kertoi sydämien varastamisesta. Muistan kuvitelleeni, että olin luova henkilö, eikä kukaan tyttö voinut vastustaa viehätysvoimaani.
Hetken päästä, kun olin tehnyt eleen ikkunaa kohta, hän liikkui - yllättävän nopeasti ja tarkasti. Kun käännyin katsomaan, huomasin hänen osoittavan minua varsijousella suoraan sydäntäni kohti.
Hän sanoi: ”Minähän sanoin sinulle, että ÄLÄ kutsu minua prinsessaksi! Nimeni on Leela ja isäni on Palatsin vartijoiden johtaja!”
No, se paljastus iski minua suoraan kasvoille, voin sanoa! ”Isäsi on siis Iso Öykkis? Tarkoitan siis, Osman?” kysyin tytöltä. Hän ampui varsijousella vain parin sentin päähän päästäni. Jähmetyin – olin hieman järkyttynyt, ehkäpä, mutta odotin myös innolla nähdäkseni, mitä hän tekisi seuraavaksi.
”Näytä hänelle hiukan kunnioitusta”, hän ärähti ja viritti varsijousensa uudestaan. ”Nyt, mitä sanoitkaan ’sydämien varastamisesta’? Luulenpa, että olet lipsunut, lurjus. Tulitko kenties väärälle ikkunalle? Vai yrititkö pehmentää minua kohteliaisuuksilla saadaksesi tietoa, jolla varastaa sen?”
Mielessäni vilisi. Minulla ei ollut hajuakaan, mistä hän puhui. ”Puhu nopeasti”, hän sanoi ja laittoi uuden nuolen varsijouseensa. ”tai varastan sydämesi… tällä varsijousen nuolella.”
Yritin esittää vastalauseen, mutta en ymmärtänyt, miksi hän ei uskonut minua! En tiennyt mitään sydämestä, mutta mikä se sitten olikaan, se oli varmastikin arvokas. Onnekseni, ovelta kuului kova pamaus – vartijat. He olivat varmaan kuulleet hänen huutonsa. He eivät varmaankaan halua tietää, miten olin päässyt sisään.
Tyttö kääntyi vastatakseen vartijoille. Toivuin järkytyksestäni ja – ennen kuin tyttö sai malttinsa takaisin – suutelin häntä… ja nappasin varsijousen hänen käsistään.
Hän perääntyi hieman – osittain hämmennyksestä, osittain vihasta. Ennen kuin hän tajusi mitä oli tapahtunut, minä ryntäsin ikkunalle ja sanoin hänelle: ”Minä olin täällä oikeasti vain sinun vuoksesi, prinsessa.” Sen sanottuani hyppäsin parvekkeelle ja kiipesin siitä katolle. Paettuani, viimeinen kuulemani asia oli tuo… hurmaava ääni:
”ÄLÄ KUTSU MINUA PRINSESSAKSI!”
Alaspäin ei voinut mennä. Vartijat katselivat minua sieltä – päätään epätoivoisesti ravisteleva Khnum mukaan lukien – joten minun piti mennä ylös. Katolle kiipeämisessä ei kestänyt kauaa, mutta mistä pääsisin alas? Jatkoin matkaa palatsin toiselle puolelle asti etsiessäni kohtaa, josta voisin kiivetä alas.
Minä näin jotain: hämärän, valkoisen valon, joka tuli palatsin katossa olevasta reiästä. No, olin jo pahassa pulassa. Kuinka paljon tilanne voisi muka pahentua? Laskeva aurinko valaisi kattoa hämärästi, mutta kun valonsäteet osuivat kattoikkunaan, kirkkaita valonsäteitä heijastui silmiini. Huonosta tilanteestani huolimatta, uteliaisuuteni otti vallan ja pysähdyin katselemaan sitä… ja lähestyin avointa kattoikkunaa.
Tämä oli se mistä hän oli puhunut: sydän, tarunhohtoinen Kharid-ib-timantti, Al Kharidin ylpeys. Kaikista hienoin ja kaunein timantti, jonka olin nähnyt. En ole nykypäivänäkään nähnyt mitään vastaavaa. Se loisti niin kirkkaasti, että koko huone täyttyi valosta. Rubiini antaisi minulle viikoksi ruokaa; tämä ruokkisi minua kuin kuningasta tuhannen eliniän ajan.
Tuijotin sitä varmaan ikuisuuden. Minulle ei tullut mieleeni sulkea ovea ennen kuin laskeuduin alas. Osman - Iso Öykkis - ja muutama palatsin vartijaa saivat minut kiinni. Ennen kuin huomasinkaan, minut oli heitetty vankiselliin. Viimeinen kuulemani asia ennen oven sulkeutumista oli Osmanin ääni:
”Mieti hetki rikoksiesi vakavuutta. Me hoitelemme sinut aamulla.”
Haluaisin sanoa paenneeni sieltä, mutta kalterit eivät liikahtaneetkaan ja muurit olivat paksuja, ja mieleni oli täynnä ajatuksia timantista ja prinsessasta… ja siitä, oliko huominen viimeinen aamuni.
Minut herätettiin kesken untani ja vedettiin köytettynä ulos. Kun silmäni tottuivat valoon, näin Osmanin ja hänen vartijansa tuijottamassa minua. Katsoin hänen taakseen ja yritin nähdä Khnumin katseen, mutta hän vain seisoi rivissä, silmät suoraan eteenpäin.
Minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa, tavallaan: Lähteä Al Kharidista eikä koskaan palata, tai ottaa vastaan kuolemantuomio. Minun piti jättää kotini, ystäväni, prinsessa ja elämäni Al Kharidissa taakseni ja suunnata Varrockiin hakemaan elantoani.
Minä jätin Al Kharidin hiekkakiviportit viimeisen kerran auringonnousun aikaan. Vielä tänäkin päivänä, aina kun aurinko nousee horisontissa, minä ajattelen Al Kharidia – idän jalokiveä… ja kaikkia aarteita, joita se pitää sisällään.
Ja nyt te löydätte minut täältä. Olen päässyt läpi kovien aikojen ja monien pikkurikoksien, mutta minulla on siitä huolimatta aina aurinkoinen mieli ja paljon tarinoita kerrottavana. Minulla ei ole tapana kertoa opetuksia tarinoiden lopussa, muta uskon, että me kaikki voimme olla yksimielisiä tästä: Jos elämä antaa sinulle huonon kortin, huijaa kunnes olet taas voitolla.
Siinä, ystäväiseni, oli ilmainen oppitunti, mutta hyväksyn kolikon jos toisenkin, mikäli haluatte osoittaa kiitollisuuttanne hyvää tarinaa kohtaan.
Lähteet: The Rising Sun - Ozan's Tale
Tehnyt:
Alkuperäisteksti: Stephen Rowley (Jagex)
Suomennos: Voya
Muokattu viimeksi: 11:57 14.02.2015 |
|
|
