Yleistä keskustelua musiikista II

[unhola]

2011 oli kyllä jeba vuosi kaikenkaikkiaan. Varsinkin power- ja doom metal -rintamilla tuli kovia teoksia, puhumattakaan Ranskan viimeaikaisista kovista edustuksista post-rock/ambient/art rock -saralla.. Mukavasti yllätyksiäkin laidasta laitaan, kuten vaikka Dir en Greyn jatkuva kehitys ja yllätyksellisyys..

Lopulta, vuoden levy:


sinätuubi

Esoteric ei ole koskaan tehnyt keskinkertaista tai edes "hyvää" levyä. Jokaikinen on mestariteos: murskaavaa, minimalistista ja piinaavaa, mutta silti moniulotteista ja psyykettä rienaavaa funeral doomia - jo kohta melkein parikymmentä vuotta. Uskomattomia kuvia maalaavaa materiaalia. Kyllä näin vaan on.

En nyt jaksa alkaa listaamaan yleisesti ainakaan nyt. Ehkäpä jossain vaiheessa.

[Arcturus]

Aika moni loppupeleissä kuuntelee kokonaisia levyjä vuonna 2011! Kivi päälle!

Nyt on kyllä melkoisen sivistynyt olo, eilen postimies toi Beatlesien Sgt. Pepperin sekä Genesiksen Selling Englandin, jotka molemmat iskivät hetikuulemalta. Sen verran helppoja ovat kuitenkin, että olisi suorastaan ihme, jos ne eivät iskisi. Pepper tarjoaa mitä hienointa psykedeliaa ja jopa mahtipontista menoa, eikä levy suotta ole meikäläisen kirjoissa Beatlesien paras. Myös tähän mennessä ainoa, minkä näillä näkymin ajattelin hommata (Revolver ja Abbey Road on semmosia meh-vetoja, Rubber soul oli suorastaan karmean tylsä ja White oli liiiiian pitkä ollakseen kokonaisuutena hyvä.). Genesis on (valitettavasti) meikäläiselle uusi tuttavuus musiikillisesti, vaikka bändin olen tiennyt jo kauan, sekä valitettavasti olen kuullut Collinsin soolomatskua. Mutta tämä levy osoitti taas sen, että kyllä 70-luvulla muitakin mestariteoksia on, kuin Zappan ja Andersonin tekeleet. Levyllä on niin folkkia, rokkia, ballaadeja, psykeä, mutta ennen kaikkea sitä progea (!!). En kadu yhtään nopeaa ostospäätöstäni.

Sitten tänään tuli Pink floydin The Wall kuunneltua, joka todellakin yllätti. Bändi ei ole Dark side of the moonin lisäksi tarjonnut meikäläiselle oikeastaan yhtään mitään niillä muutamalla muulla levyllä, mitä on korviin kantautunut. Mutta Wall ei ollutkaan sellaista tylsää leijuntaa, mitä esimerkiksi Animalsilla, vaan erittäin varioiva ja psykologinen teos. Eihän se millään ensimmäisellä kuuntelukerralla avaudu, mutta kokonaiskuva on erinomainen hienoine sooloineen ja rokkaavan tatsinsa ansiosta. Trial on koko levyn ehdoton kohokohta muutaman soolovedon myötä. Toisaalta Another brick 2:sen karmeat lapsikuorot saavat edelleenkin happaman ilmeen meikäläisen pärställe.

Krautrokki-bändi Cania on myös tullut pari levyä kuunneltua, hienoa että joku käsitti postailla sitä ratetopikkiin. Vaikkei tämä nyt mitenkään yllä progepoppoon parhaimmistoon, kyseessä on kyllä erikoista musiikkia. Tago mago oli alkuuseen vähän tylsänpuoleinen, mutta sitten kaiken maailman musique concretet ja psykedeeliset (ei perkele, en kyllä tässä postissa enää käytä tuota adjektiivia) elementit tekivät siitä kyllä ihan kukkaronnyörejä aukaisevan teoksen. Bändin soundiin voi olla kyllä vähän vaikea tottua, ja ymmärrän vallan mainiosti, jos ei iske, onhan se loppupeleissä erittäin "tyhjää" musiikkia, in a good way 'course. Ege bamyasi ei yltänyt Tagomagotin tasolle, mutta ei sekään huono veto ollut. Sisälsi vain muutaman fillerin, eikä "mielen tyhjyys" saapunut ihan ruudun toiselle puolen.

Black metallin puolelta eniten kuuntelussa on ollut Drudkh, Dissection, Dråpsnatt ja Elffor. Kahdesta viimeisestä tuskin kannattaa tänne paljoa kirjoitella (postinihan on äärimmäisen tärkeä) muuta kuin, että helvetin hienoja tuttavuuksia ja tarpeeksi kirkkaita erottuakseen genren mustasta massasta. Tunnelmallisia vetoja kerta kaikkisesti.

Drudkh sopii perskeleen hyvin tähän säähän, mitä vuodenaika meille jostain ihmeen syystä tarjoilee (AKA ruoho näkyy ja märkää on). Luonnonmukaiset, hypnoottiset ja täyteläiset riffit luovat meikäläiselle juurikin hienoja mielikuvia (kyseiset levyt olivat siis Autumn aurora ja Blood in our wells, jälkimmäinen hieman heikompi juurikin puhtaimpien soundiensa vuoksi) ja asettavat mielen vähäksi aikaa pois arjesta.

Dissectionin Storm of the light's bane on aivan uskomattoman hyvä lätty, sehän nyt on selvää. Sitä ei vain ole kehdannut kuunnella, kun ei tuo lumi suostu pysymään maassa. Päätinkin siis pistää kuunteluun vähemmän arvostetun The Somberlainin, joka IMO ei pahemmin jää seuraajansa jalkoihin. Kylmää, eviliä bläkkäriä klassisine välisoittoineen kelpaa meikälle enemmän kuin hyvin. Kansikuva suurinpiirtein kertoo, minkälaista on luvassa: synkkää, mutta paikoin hyvinkin romanttista musiikkia. (romanttista, ei as rakkaus...)

Myös sellaisesta uudesta tuttavuudesta, kuin maudlin of the Well on huomautettava. Melko uniikkia menoa on tällä avant-garde/proge -yhtyeellä, vaikkeikaan liian ilmeista sellaista. Vähän tulee paikoin Opeth mieleen, mutta mitään pastisseja ei ole muovattu, kyllä jätkät tekee ihan omaa juttuaan. Aikalailla tunteiden kirjon läpikäyvää kamaa on kyseessä, suosittelen varauksetta mielenkiintoisesta musiikista pitäville. Harmittaa kyllä vähän, ettei levyjä tunnu saavan mistään... Suositellaan vaikka Bath-levyä, tästä linkkiä pariin biisiin:
Heaven and weak
Girl with a watering can


Jos asettaisi päivän loppumenyyksi uuden musiikin illalleni King Crimsonia, Kayo Dotia, Mr. Bunglea, Toolia, Nokturnal Mortumia ja Terrorizeriä. Kyllä ainakin tekemistä riittää.


Anteeksi, _mä_ Over And Out.

[Viivotin]

Vuonna 2011 siirryin lopullisesti metallileiriin, eikä muulle musiikille jää enää paljoa tilaa. Muutamat keikat tuli nähtyä, mm. A Day to Remember, August Burns Red, System of a Down, Volbeat, In Flames, Rise to Remain ja Trivium.

Uusia tuttavuuksia jonkun verran: In Flames, Insomnium, As I Lay Dying, Asking Alexandria (vihaajat vihaa), Crown the Empire, Alesana, August burns red, We came as Romans ja Rise to Remain. Ja Trivium iski tänä vuonna kovempana ku koskaan ja Tuskaan sitä kattomaan taas kesällä.

[Da Hanski]

Senkin rasvaiset karvapallot ja lihapullat.

Pink floydin debyyttiä tässä jo 3. päivää putkeen, all hail acid.

[Kebanen]

Jees, jos pitäs katella jotain levyjä mitä kuunnellu eniten vuonna 2011 niin tälläsii ne varmaan jotakuinkin ois;

1. We Came As Romans - Understanding What We've Grown To Be


Itelle nappaa ko. bändi varsin hyvin. Lyriikat on aawsum, katellu sairaasti haastatteluja ja ollu jonkin aikaa jo oma lempparibändi ja about kolmen viikon päästä livenä!

2. Memphis May Fire - The Hollow


En alunperin ees tajunnu jossain kohtaa, että näiltä jäbiltä oli tullu uus levy. Aluks en niin paljoo innostunu, mut nyt viimisen parin kuukauden aikan tullu pyöriteltyy ja kunnolla. Samalla noussu yhdeks omist lempialbumeist, koska kaikki kappaleet iskee hyvin.

3. Of Mice and Men - The Flood


Kuuntelin OM&M:n ekan albumin joskus 2010 kun se tuli, mutten sillon siit pahemmin tykästyny. Vähän sama kävi tällä siis kun MMF:llä, viimisen pari kuukautta tykittäny oikeen kunnolla ja lyriikoiltaan hyvii kappaleit löytyy.

Kaikkii yllä olevii tullu pyöriteltyy ja kunnol. Emmä nyt jaksa alkaa kirjottaa erikseen joka kappaleest jotain arvosteluu, mut noi kolme ehkä parhaimmat kokonaisuudet omal kohdal mitä tullu vastaan, lisäks vois muutaman muun hyvän lätyn viime vuodelta mainita:

Asking Alexandria - Reckless and Relentless (ei niin hyvä kun eka albumi imo, aika tasoissa kyl.. vaikee sanoo!)
August Burns Red - Leveler (nähty livenä viime vuoden puolella, awesome)
Like Moths To Flames - When We Don't Exist (uudempi tuttavuus, laulaja kyllä tuttu parista muusta aiemmasta bändistä)
A Skylit Drive - Identity on Fire (kuunnellu jo useempii vuosii, eka levy niiltä silti paras imo)

Mut kaikenkaikkeaan imo erittäin jees vuos 2011 oli näin musiikin saralta omalla kohdalla.
Tält vuodelt en sittaas tiiä mitä olettaa, kun kumminki suurin osa lempibändeist väsäili uuden albumin viime vuonna/viime vuoden lopulla niin.. Noh, toivotaan parasta!

E: Jumaliste, vallan meinas unohtuu yks parhaimmista viimevuoden lätyistä: Sleeping With Sirens - Let's Cheers To This. Odotin parempaa kun ekalta levyltä ja osaltaan se myös sitä oli. Pari ihan törkeen hyvää kappaletta ja vastakohtana pari sellasta ei niin omaan makuun olevaa. Mut jos vaikka lopettais tän jumalattoman postin youtube-linkkiin;

[Makkara]

Multakin omasta näemmä unohtui yksi, nimittäin The Devil's Bloodin levy The Thousandfold Epicentre. En edelleen osaa itse nimetä tälle pumpulle genreä, muut nimittävät joksikin occult rockiksi tai psykedeeliseksi rockiksi, mutta sen voin sanoa, että meininki on rautainen. Äärimmäisen tunnelmalliset melodiat ja kolmen (!) kitaristin vetämät riffit ja soolot ovat jotain käsittämättömän mukaansatempaavaa.

Mutta itse levystä... vähän häpeän myöntää, etten tähän ole ihan kunnolla vielä tutustunut (pari kuuntelukertaa takana vasta). Levyllä on paikoitellen vähän hillitympi meininki, kuin ekalla levyllä (The Time Of No Time Evermore), joka oli omasta mielestäni jonnin verran parempi levy kuin tämä. Tämä sen sijaan ehkä tunnelmallisempi, joka varmasti moneen iskee paremmin. Suosittelen ehdottomasti tähän levyyn tutustumaan, jos kirjoituksessani mainitut genret, tai yleisesti äärimmäisen menevä rock-musiikki käsittämättömän kovien soolojen siivittämänä nappaa.

Laitetaan tähän vielä uudelta levyltä kappale kaikkien ihmeteltäväksi:


Ekalta levyltä pari suosikkikappalettani, mahdollisesti kiinnostuneille henkilöille:
Queen of my Burning heart
Christ or Cocaine
Angel's prayer

[zuidj.]

voisihan sitä itekki vähä postail viime vuodest ja tulevast.

Monelta lempi bändilt tuli levy viime vuonna, tosi siistiä. Tutustuin kans moneen uuteen bändiin, suurkiitoksest näist esim Kebaselle ja Hokutolle. : )

Alotellaas sitten.

1. We Came As Romans - - Understanding What We've Grown To Be.


Hmm, kyseinen bändi ollu tiedos vaik kuinka kauan, biisei kuuntelin kesäl jo satunnaisesti mut koko tuotannon latasin koneelle kun tietoon tuli herrojen keikka suomessa 30.1. Ja herranjumala et on kovaa settiä, koko levy. Playlistin kärjes pysytelly parisen kuukautta itellä ja näil näkymin tulee pysyyn pitkään.


The Way That We Have Been
Just Keep Breathing


2. Asking Alexandria - Reckless and Relentless

Maaahtava bändi, mahtava levy. Aika samallaist settiä täl levyl ku ensimmäisel, Stand Up and Scream levyllä. Iskee itseen ja lujaa. Jäbist huomaa että ne tykkää tehä musaa ja se on tärkeint, nauttia siitä mitä tekee. Lyriikat on awesomememememememe, siit ei pääse mihinkään vaik ei kyseistä genreä kuuntelis, sanat iskee silti. Fuck yeah.

3. Blessthefall - Awakening


Ah, blessthefall. Yks ekoist posthardcore bändeist mitä itse löysin, ei löydy uudelta levyltä yhtään huonoa kappaletta. Bändin tähän mennessä paras levy, eteenpäin on menty ja sen huomaa.

4. The Devil Wears Prada - Dead Throne


Mm, nämä pojat yllätti kyl täysin. Eka levy mis joka biisi kulkee käsikädes toistensa kans lyriikoiden perusteel. Nyt ollaan menos oikeeseen suuntaan. Mike Hranica:n ääni on täydellinen ja tyyli mil jäbä laulaa on aivan uskomaton. Yks lempibändi tämäki ollu jo kauan, tän Dead Throne kans vaan kävi niin että vasta kuukausi sitten jaksoin oikeesti lataa ja kuunnella, onneks jaksoin.

5. Like Moths To Flames - When We Don't Exist

Aah, atm lempibändi. Tämä when we don't exist levy on kuunneltu varmasti päälle 50 kertaa täs kuukauden aikana. Tämänkin bändin löysin vahingossa Kaaoszine:ä selaillessa kun tormäsin You Won't Be Missed biisiin jonka jälkeen bändi jäi pariks kuukaudeks unholaan ja nyt joulun alla latasin levyn. Fuckenawesome. Jos yhtään on kiinnostunut Post-Hardcorest (HYIEMOJAXDDDD) niin kuunnelkaa ihmees, aivan taivaallista.
GNF

-------

Sleeping With Sirens, Alesana, August Burns Red, Of Mice & Men sekä Silverstein julkaisivat tajuttoman hyvät levyt kans vuonna 2011, niistä en jaksa enempää kirjoittaa kumminkaan.
Tänä vuonna on luvassa monta hyvää levyä ja toivon mukaan näkis parit bändit livenäki. (WCAR ja Silverstein on varmoja jo)
Esim Asking Alexandriaa vois mennä kattoo vaik Ruotsiin jos sattuisivat siel pyörähtämään.

Attack Attackin, Before Their Eyesin levyi ootan varmaan eniten, pitkään aikaan oo tullu herroil uutta matskua, thumbs up.

For we are nothing without brotherhood, Kebanen & Hokuto!

[Viivotin]

zuidj, mieki oon brötherhöödis Ja muutenkin noi kaks ekaa levyy pisti silmään. Helvetin hyvät albumit!

Kebanen, nähää Nosturis. Tai toivottavasti ei.

[Kebanen]

^ miksei? emmä nyt niin pelottava oo! kunnon polimiitti pystyy.

ps. brotherhood is only me, hokudou and zuidjj.
pss. kaks viikkoo keikkaan.

[Makkara]

Tässä nyt vihdoin ja viimein tutustunut yhteeseen nimeltä Pain Of Salvation, kaverin painostuksesta. Kyseessä siis progressiivista metallia soittava pumppu. Osa kappaleista on ihan toimivia tuotoksia, mutta omaan korvaan vähän tökkäisee nuo (varsinkin uudemmassa tuotannossa yleiset) räppiosuudet, joita yhtye ripottelee kappaleisiinsa.

Näppärästi kaverit kyllä vaihtelevat ronskimmasta hevimeiningistä kevyeeseen fiilistelyyn, laulaja osaa myös kuulostaa sopivan agressiiviselta noihin runttauksiin, eikä edes tarvitse turvautua mörinään (paitsi äärimmäisen harvosisa tapauksissa). Osa kappaleista kyllä aivan liian pitkiä, se on melko suuri miinus, vaikka usein komeita sooloja sisältävätkin.

All in all, ei mikään paras, muttei missään nimessä surkekaan yhtye. Jos pidät jossain määrin "erilaisesta" musiikista, niin kannattaa tarkastella levy tai pari.

Itselläkin vähän vielä vaiheessa yhtyeeseen tutustuminen, niin esimerkkikappaleen valinta oli hankala, mutta laitetaas tämä:


E// Nyt kun tuon Remedy Lane:n kuuntelin niin yhdyn (höhö) Unholaan, ehdottomasti paras näistä, mitä toistaiseksi kuunnellut. Pitänee tutustua lisää tässä jossain välissä.

[Kahvimuki]

^ Ei nyt ihan huonoa musaa, ainakaan tuon biisin perusteella. Erityisesti pidin osuuksista, joissa... joissa... Hitto, vaikee selittää, kun ei tunne termejä. Tarkotan siis esimerkiksi kohtaa 1:22-2:08, jossa on mainio riffi ja kosketinsoitinta taustalla (siitä huolimatta, että laulu ei siinä(kään) täysin muhun iske), tunnelma on hyvä. Jotkut kohdat taas ei kauheesti iskeny, kuten 3:06-3:20, turhan tylsä ja kuiva mun makuun, onneks sitä ei kestä kuitenkaan tuon pidempään. Joka tapauksessa kuitenkin ihan kohtuullisen hyvä biisi, vaikkakaan laulu ei missään kohdassa iske ihan kunnolla.


Edittaan myöhemmin oman bändisuosittelun, nyt meen lumitöihin. ----->

E: Enpäs edittaakaan...

[unhola]

Jos Pain of Salvationia haluaa kuunnella, niin ehdoton aloituslevy on mun mielestä Remedy Lane. Koskettava tarina (perustuu bändin kitaristin elämän tapahtumiin), jossa soundi on kerrostettu, kaunis, moniulotteinen sekä ennen kaikkea elämänläheinen - niin hyvässä kuin pahassa. Tolla levyllä PoS emuloi Rushia parhaiten, unohtamatta omaa freessiyttään; instrumenttipuolelta löytyy virtuositeettia, mutta koskaan ei anneta runkkauksen sotkea biisien etenemistä eikä punainen lanka katkea.

Ei todellakaan raskain PoS-levy, mutta tunteellisin ja paras. Tämä siis ihmiseltä joka pitää itseään isona Pain of Salvation -fanina; ehdottomasti yksi parhaista, ellei paras nykyaikana vaikuttavista proge-rock/metal -bändeistä.

[Nocando]

Jees, ite meen Viikatetta huome Nosturiin kattoo, sellane tuntematon orkesteri ku Ghostsonics lämppäämäs. Viikate on pretty much oma lempparibändi, hyvä svengi ja tempo näis "rallibiiseis".



___

Mut viimevuoden albumeita kun ootte kertaillee, nii omat menneen vuoden uutuushankinnat oli aika mainstreamii. Ei oo tarvinnu pettyy täyshintasii levyihi, useemmal kuuntelul viimestää toi "vaikee" In Flamesin uusinki on auennu.

Eisenfunk - Pentafunk
Five Finger Death Punch - American capitalist
In Flames - Sounds of a playground fading
MyGrain - Mygrain
Red Hot Chili Peppers - I'm with you
Viikate - Kuutamo, kaiho & katkeruus

Lisäks tuli kasa vanhempii levyi hommattuu mitä alehintaan löys täydentämään levyhyllyy, muunmuas nää:

Bullet For My Valentine - The poison
Coheed And Cambria - No world for tomorrow
FGFC820 - Law and ordnance
Machinae Supremacy - Redeemer
Muse - Black holes and revelations
MyGrain - Signs of existence
Turmion Kätilöt - Pirun nyrkki
Volbeat - Rock the rebel/metal the devil
W.A.S.P. - The best of the best

[Arcturus]

No eipä noiden kappaleiden perusteella tule ainakaan lähiaikoina tsekattua Pain of salvation -levyjä, etenkin tuo Second love oli omaan korvaan tylsä, in the very meaning of the word. Mutta mutta, tämä ei tietenkään tarkota, ettenkö mahdollisuutta koskaan antaisi. Muutenkin tällä hetkellä kuuntelen progeni mieluummin rokkimuodossa, kuin sillä raskaammalla vivahteella.

Tässä viime päivinä on tullut luukutettua kivan postisedän antamia levyjä: Zappaa, John Coltranea, Nokturnal Mortumia sekä Immolationia. Ja jälleen kerran joudun toteamaan, että on timangia jok'ikinen. Noista Zappa ja NM ostettiin täysin sokkona, vaikkakin olin varma tietäen artistien laadun, että pettymyksiä sieltä ei tule. Zappalta tuli hankittua se ainoa klassikkoteos, mitä minulla ei vielä herran tuotoksista ollut, nimittäin Uncle meat. Kaksi-cd:inen outolintu, jossa yhdistyvät niin elokuvamusiikki, jazz, musique concrete, euromusiikki, satiiripop-biisit sun muut Zappan tavaramerkit, unohtamatta Suzy Creamcheeseä ja muita dialoginharjoittajia. Hieman hävettää kyllä myöntää, että kyseessä on ainoa levy, jolta tulen vastedes skippaan pari biisiä, mutta ennenkuin lyötte, haluan kertoa miksi.

1) Ne ovat bonusbiisejä, keskellä levyä, eivätkä sovi yhtään levyn musiikkiin, vaikka teema onkin sama.
2) Ne eivät ole musiikkia, vain keskustelunpätkiä Zappan eräästä elokuvasta.
3) Ne kestävät yhteensä yli 40min, joista 90% vie ensimmäinen osa (niitä on siis vain 2).
Toivottavasti ymmärrätte :< Muuten tälle levylle mahtuu niin mukiinmeneviä, hyviä, kuin loistaviakin vetoja. Loistavista mainittakoon: Nine types of industrial pollution
Ian Underwood whips it out
sekä klassikkoveto, ja samalla levyn paras
KING KONG!! (Osa 1, jos innostaa niin kakkonen myös kehiin)

Kyseessä ei ole se paras Zappa-levy, eikä edes oudoin, mutta viihdyttävä kerta kaikkiaan, eikä muistuta täysin mitään muuta levyä, mutta jos jotain samankaltaisuuksia tulee mieleen, niin ne tulevat Lumpy gravylta sekä Burnt weeny sandwichilta.

John Coltrane oli eräs avantgarde-jazzin pioneereista, sekä muutenkin jonkinsortin jazz-ikoni. En sano, että olisin kuunnellut jazzia liikaa, tai edes paljoa, mutta tiedän kyllä, milloin on lautasella erittäin kovaa soitantaa. Levy on siis herran klassikko A love supreme, joka esittelee neljän 7-10min pituisten instrumentaalibiisien verran erittäin tasokasta, melkein improvisoitua tunnelmointifiilistelyä. Levyn pituus ei päätä huimaa, eikä siinä varsinkaan ole mitään turhanpäiväisiä boonus-/superdeluxebiisejä, joten kokonaisuus on erittäin vahva, kuten myös sen aiheuttamat tunteet. Soitanta on ammattitaitoista, mutta varsinaisia irrotteluja ei levyllä kuulla, mikä onkin osaksi ihan hyvä asia, vaikka Coltrane olisi varmasti kyennyt vetämään parit astetta nopeammatkin kuviot. En ole niin kauhean hyvä kirjoittamaan tarkempaa analyysiä jazzista, joten suosittelen että KOETTE SEN ITSE, JOS KIINOSTUSTA RIITTÄÄ!

Nokturnal mortumista ja Immolationista voi hyvin kirjoittaa yhteiskappaleen, sillä vaikka kummatkin (erityisesti Immolaatio) ovat näyttäneet vahvan potentiaalinsa, sekä ovat joka kantilta erittäin rautaista kamaa, ei kumpikaan levyistä ole minulle vielä kunnolla auennut. Immolationin tapauksessa homma ei ole kaukana, mutta Ukrainan poikien lätyssä riittää kyllä pureksimista jo yli 70-minuutin keston vuoksi. Tähän mennessä levy on aukaissut silmien eteen monen monta historian tapahtumaa, kaikki kaukana modernista elämästä. Tyylillisesti Mortumin lätty on runsassoundista black/folk metallia paikoittain jopa Moonsorrow-fiboilla. Tempo vaan on ärhäkämpää, kuten myös kulttuurierojen synnyttämät folk-elementit. Drudkhiinkin voisi paikoin verrata.
Immolationista sanottakoon sen verran, että yksi kovimmista death metal -levyistä, mitä olen kuullut. Antikristillistä, raskasta (!), painostavaa ja täydellisesti todesta otettavaa. Levy yksinkertaisesti murskaa sekä psyykkeen, että fyysisen (jo paskan) kunnon.
Nokturnal Mortum - Valkyrie
Immolation - Father, you're not a father

Tässä vaiheessa postiani odotan jo vesi kielellä huomenna saatavia Enochian Crescentin ja Skepticismin levyjä. *drooool*

[Kahvimuki]

Unkarilaiseen, Solaris -nimiseen bändiin olen tässä tutustunut - tai tarkemmin sanoen yhteen bändin levyistä, Marsbéli Krónikákiin, enkä kyllä sitäkään ole kokonaan kuullut - joka soittaa progressiivista rockia. Progressiivista space rockia, luki Youtubessa. Erittäin melodista ja tunnelmallista. Sen perusteella, mitä olen kappaleita kuullut, niin loistavaksi bändiksi uskaltaisin sanoa. Mutta kirjoitan tosiaan nyt ihan sen vähän perusteella, mitä olen tähän mennessä kuullut.

Pääosassa bändin musiikissa on huilu, kosketinsoitin ja kitara (sähkö ja akustinen). Laulua ei ole, eikä kyllä tarviikkaan. Huilun ääni on todella kaunis, kuten myös sillä soitetut melodiat. Myös kosketinsoitin ja kitara ovat toki loistavia. Biisit ovat todella hyvin sävellettyjä, mielenkiinto ei katoa hetkeksikään ja nopeammasta meiningistä siirrytään sulavasti hitaampaan ja päinvastoin. Todella tunnelmallista, kaunista ja jännää musiikkia. En tiedä, mihin tätä voisi verrata, kun en tiedä progressiivisesta musiikista juuri mitään, mutta jos ylipäätään jostain progressiivisesta ja tunnelmallisesta musiikista pitää, kannattaa kokeilla tätä. Itsehän en mikään suuri progefani ole, mutta tämä kolahtaa täysillä ja aion ilman muuta hankkia Solariksen levyjä, joita ei kai, harmi kyllä, kovin montaa ole. Eikä lisää ole tulossa, sillä bändi on lopettanut, ja paluuta ei ole tulossa.

Joka tapauksessa tästä voi kuunnella:



Solaris - A sarga kor
Solaris - Marsbéli Krónikák II III

PS. Kiva nähä täällä eloa hyvien postauksien muodossa.

E: Osaako kukaan muuten suositella jotain black metal -bändiä, tai sellasta Moonsorrowin tyyppistä musaa soittavaa bändiä, jossa ei oo ollenkaan vokaaleja? Oon meinaan monesti kuullu muuten mainioita bläkkisbiisejä, mutta en pidä bläkkisvokaaleista. Onkohan sellasia bändejä ollenkaan? No eipä varmaan, kun kiinnostais sellasta kuunnella...

[Arcturus]

Joo ei nyt ainakaan vielä ole moisia bändejä pahemmin vastaan tullut, mutta on myös olemassa bändejä, jotka eivät kauheasti niitä vokaaleita biiseissä käytä, tai ne on miksattu melko kuulumattomiin. Voitaisiin myös ajatella, että sinut pitäisi totuuttaa bläkkisvokaaleihin, eikä ajaa niiltä pois.

Ensimmäiseksi suosittelisin melko tuoretta brittibändiä, Wodensthronea. Majesteettista mielikuvamaalailua, joissa vokaaleilla ei ole paljoa sijaa, mutta eivät ne siellä kuitenkaan häiritse. Jätkät ovat vasta yhden levyn ulostaneet, mielelläni odotan tulevaa pläräystä (taitaa tänä vuonna tulla). Moonsorrowia muistuttaa ainakin biisien pituuden ja riffien kierrätyksen osalta (tai kuten yleensä puhun 'sorrowin tapauksessa, "riffistä otetaan kaikki irti").

Toinen hyvä bändi, joka muistuttaa pikemminkin Burzumia, kuin Moonsorrowia on Summoning. Hypnoottista, LOTR-teemaista musiikkia, jota dominoi pääasiassa kiipparit. Vokaaleita on, ja ne ovat erittäin raakoja, mutta suosittelen aloittamaan biisin kuuntelun ihan musiikkiin keskittyen, antaen vokaalien soljua vain ohi korvien. Sitten kun olet päässyt biisin ideasta ja maalailusta kiinni, alat yhdistää vokaalit sinne. Takaan, että toimii. Jos innostut tsekkailemaan, niin lähempänä Moonsorrowia ovat kaksi uusinta levyä, Let the mortal heroes sing your fame sekä Oath bound, vaikkeivät olekaan tyylillisesti oikeen sukulaisia.

Sitten on tietysti Bathory, mutta voitaisiin sanoa, että eritoten aikaisempi Moonsorrow muistuttaa Bathorya, kuin toisin päin. Suuri innoittaja on ollut bändille tämä ruotsalaislegenda, ja vaikka niitä vokaaleja on, eivät ne ensinnäkään ole black metal -vokaaleja. Tosiaan et maininnut, minkä ajan Moonsorrow-settiä oikein haluaisit, joten tässä olisi sitä aikaisempaa tuotantoa, viikinkimatskua. Kokeile ihmeessä, yhtä majesteettista ja vokaalit ovat äärimmäisen tunnerikkaat, vaikkeivät teknisesti olekaan kummoisia. Erityisesti suosittelen Hammerhearttia ja Twilight of the godsia levykohtaisesti, ja sitten kun alkaa raaemmat vokaalit aukeamaan, kokeile Blood fire deathia.

Sitten vielä läjä vähän kauempaa haettuja bändejä, mutta jotenkin ainakin muistuttavat MS:n luonnonläheisyyttä ja mahtavuutta: Agalloch (enemmän folkkia kuin bläkkistä, nojaa vahvasti akustisiin sektioihin ja vokaalit sekä kähinää, että puhtaita), Elffor (noh, kylmää ja tunnelmallista bläkkistä Espanjasta), Wolves in the throne room (taas enemmän Burzumesque, mutta luonnonläheisyyttä löytyy)


Vähän harmittaa näinkin paljon noita postailla, kun oikeastaan yksikään ei osunut juuri siihen slottiin, mitä itse pyysit. Mutta toistan taas, että niitä black metal -vokaaleja ei kuulu vältellä, niihin pitää totutella. Ja lähes kaikki noista mainitsemistani bändeistä ovat mielikuvamaalailijoita, joten vokaaleihin ei periaatteessa tarvitse kauheasti kiinnittää alussa huomiota. Mutta kyllä niihin tottuu ja lopulta rakastuu.

Sitten on vielä sekin ilmeinen juttu, että Moonsorrow on uniikki bändi. Samanlaista ei ole, etäisesti muistuttavia kourallinen. Mutta toivottavasti noista oli apua.

[Kahvimuki]

Hmm... Jostain syystä en tajunnu laittaa mitään esimerkkibiisejä edelliseen postiin. Mutta mutta... Summoning ja Agalloch, jolta oon itse asiassa pari biisiä kuullut aikaisemminkin, kolahti ihan hyvin. Summoningin vokaalit on kyllä raakoja, mutta voimakkuus on sopiva, ei niinkään häiritse. Agalloch taas vähän tollasta kevyempää, ja laulu sopii tunnelmaan hyvin, en haluis sitä pois. Toimiis varmasti vaikka kävelyllä metsässä (ja toki Summoning myös). Muut taas ei niinkään kolahda. Joka tapauksessa kiva, kun vastasit.

Tässä pari biisiä, mitkä kuulostaa aika hyviltä, varsinkin ensimmäinen:

Thurisaz - Scent of a Dream

Ainakin tämän biisin perusteella hienoa musaa, laulukaan ei mua häiritse pahemmin tässä. Suosittelen kokeilemaan, jos kyseinen bändi ei oo ennestään tuttu.

Fear of Eternity - Sad Dreams

Tämä taas rauhallisempaa ja tässä en vokaaleista pidä, vaikkakaan tässä biisissä ainakaan eivät kovin isossa roolissa olekaan.

Voisin vielä täsmentää, että parhaiten kolahtaa sinfoninen black metal(/viking metal/folk metal ehkä?). Ei sillä, että mitenkään tarviis tarinoida enempää, voin toki ihan googlaillakin. Mutta meenpä tästä taas tekemään lumitöitä. ----->

[Nocando]

Ehotuksena, ainoit black metal biisei varmaa mikä kolahtaa itelle, tykkään tost fiiliksest mikä tulee ku syntikat ja rummut hakkaa tosi sähkösen kitaran kans. Ylipäänsä saa aika masokisti olla että pidemmän päälle jaksaa noit ylikorostettui murinavokaalei.

Amon Amarth on sit folkimpaa settii, mitä vois suositella, mut sitä oot kuulluki varmaa.

[Exor]

Kuulin juttuu et Arckanum mätkii mua pitis suolakurkul jos en postaa No, keikkoi riittää vaa rahaa ei, pitäis jostai saada rahat FME:hen, Steelfestiin ja Tuskaan ku kaikis ois hyvii bändei...

Spoiler:

Se on Azaghal!

E: tajusin just et vois postata jotai vuoden 2011 levyist

Ylipäätänsä vuosi 2011 ei tuonu mitään erityisen hyvää, mut muutama suht hyvä levy tuli:
Vomitory - Opus Mortis VIII

selvästi on vähä muuttunu tyyli varsinki kahteen edelliseen julkasuun verrattuna, mutta kiinnostus ei mun korvissa oon juurikaan laskenut. Yleisesti hyvä levy, joskin se viimeinen hiova kosketus puuttuu.

Moonsorrow - Varjoina kuljemme kuolleiden maassa

Samoilla linjoilla mennään edellisen kanssa vaikka genre ihan eri, elikkä hyvä mutta jotain viel puuttuu.

Lock Up - Necropolis transparent

Sitten vähä uudempi tuttavuus, tuli tutustuttua kun selasin vuoden 2012 Tuskan bändejä. Täl levyl ainakin riittää sitä kuuluisaa asennetta mut ainoo selvästi kuuluva ja tässä tapaukses aika paha miinus on se että lähes kaikki biisit kuulostaa suht samalta.

Brymir - Breathe fire to the sun

Sinänsä jännä sattuma että kuulin täst bändistä iha pari päivää enne ku sain tiedon että esiintyy mun kotikaupungissa Debyyttilevyks aika helvetin hyvä, korkeat odotukset seuraavaa kohden.

Sitten vuoden pettymys:
Norther - Circle regenerated

Oli kovat odotukset Northerin uusimmast varsinki ku laulaja vaihtu... Tässä kävi kuitenki sitte niin, että kahta biisiä lukuunottamatta melkolailla koko levy oli pilattu laimeilla kertseillä ja masentavilla kliineillä Piru vie ku menivät viel Nosturissa soittamaan nii monta biisiä tolta uusimmalt...

[Arcturus]

Varo vaan, ne suolakurkut on hyvin haudutettuja! Ja Azaghalia ei nähdä noilla festareilla, beat it.

Spoiler:

Se on Satanic warmaster/Behexen, tai tuhoan

Kahvimukille heittäisin vielä parit suosittelut Thurizasin perusteella: Zemial, Lunar aurora, Thy serpent, Alghazanth sekä Ulver. Jokainen omalla tavallaan klassikkokamaa (erityisesti Ulver), sekä muistuttaa Thurisazszszsta edes _jotenkin_. Toivottavasti löytyy noista vähän enemmän osviittaa.

EDIT: Kyllä meitä musiikinystäviä nyt hemmotellaan, sillä Burzum on tekemässä tänä vuonna taas uuden levyn! Umskiptar-nimeä kantava levy on aikeissa ulostautua 2012 toukokuussa, suas nähä miten laatu jakselee, olihan Belus aivan mahtava comeback-levy ja Fallen siitä vielä parempi veto. Tarkempia tietoja täältä.

[Kebanen]

Ma 30.01.2012, ovet 19:00, 20€, S/K18
ALESANA (USA)
WE CAME AS ROMANS (USA)
IWRESTLEDABEARONCE (USA)
GLAMOUR OF THE KILL (UK)

jeaajjj!

[zuidj.]

Ma 30.01.2012, ovet 19:00, 20€, S/K18
ALESANA (USA)
WE CAME AS ROMANS (USA)
IWRESTLEDABEARONCE (USA)
GLAMOUR OF THE KILL (UK)

jeaajjj!

wcar veti kyl hyvän setin, oli kivaa. Alesana ois voinu soittaa vähä vanhoiki biisei ja en olis halunnu nähä isoamahaa aukinaisesta tiukasta farkkuliivistä.

[Kebanen]

öriöri

wcar veti kyl hyvän setin, oli kivaa.

wcar oli vitun jees, lempibändi nähty liven nyt niin täst on hyvä jatkaa.
Alesanaa ei jääty ees kuuntelemaan ja Iwrestledabearonce oli noh.. ihan vitun kuraa =DD

[Viivotin]

öriöri

wcar veti kyl hyvän setin, oli kivaa.

wcar oli vitun jees, lempibändi nähty liven nyt niin täst on hyvä jatkaa.
Alesanaa ei jääty ees kuuntelemaan ja Iwrestledabearonce oli noh.. ihan vitun kuraa =DD

Alesanakin oli hyvä, vaikka tunnelma huononi, kun kolmasosa lähti. Noeisemitään : )

[Makkara]

Nyt on kuvan mukainen albumi, eli Stam1na-yhtyeen uutukainen levykäinen, joka kantaa nimeä Nocebo, kuunneltu pariin otteeseen. Yhtye ennestään tuttu minulle, kuten varmasti kaikille muillekin, ainakin jollain tasolla. Yhtye omasta mielestäni ei ole yltänyt mitenkään kovin pitkälle, joskin tätä edeltänyt albumi, Viimeinen Atlantis, oli jo varsin suuri edistysaskel (ja toivo samaan suuntaan jatkamisesta sai minut tämän ylipäätään kuuntelemaan), varsinkin verrattuna sitä edeltäneeseen, omasta mielestäni suorastaan hävyttömän huonoon, albumiin nimeltä Raja. Mutta niin, itse levyn pariin...

Noh, petyin kyllä aika pahasti, siitä lähdetään liikkeelle. Ei jatkettu Viimeisen Atlantiksen meiningillä, vaan astuttiin vähän taaksepäin ja jäätiin jököttämään johonkin Viimeisen Atlantiksen ja Rajan rajamaille (wut). Parissa kappaleessa ihan hassuja ideoita, mutta kokonaisuutena ei jättänyt ainakaan allekirjoittaneen käteen juuri yhtikäs mitään. Kappaleista tunnistaa kyllä Stam1nan kuten aina, joten yhtyeen vanhat fanit varmasti pitävät tästäkin, mutta kun itseäni en voi faniksi nimittää, niin ei tämä minulle juuri mitään tarjoa. Erityismaininta kappaleelle Nomad, mihin on keksitty laittaa englanninkielistä sanoitusta joukkoon. Kysymys herää miksi, vastaus on varmaankin, että saataisin jotain internationaalisuutta mukaan. Sanoisin, että turhaa, mutta kukin tyylillään. Kappale itsessään oli muutenkin levyn kenties huonoin tekele. Toinen erityismaininta minua jo vuosia kalvaneen asian tiimoilta, nimittäin liidikitaristin soitosta. Kaverillahan on teknistä osaamista ihan helkkaristi, sen näkee heti, mutta herranjumala kun tekee tökeröä soolotyöskentelyä, soolot ovat olleet, jälleen minun mielestäni, äärimmäisen itseääntoistavia, osa jopa samankuuloisia keskenään, levy levyn perään. Paljon parempaankin riittäisi rahkeet kaverilla.

Mutta jooh, vaikka nyt varmaan vaikuttikin aika negatiiviselta arvostelulta, niin ei levy mikään susihuono ollut, vertailen vain liikaa toivomaani tulokseen. Levy on perusvankkaa Stam1na-kamaa, eli jos yhtyeen aiemmasta materiaalista olet pitänyt, niin kyllä tämäkin ehdottomasti kannattaa tarkistaa. Jos joku numero pitää antaa, niin seiska lävähtää. Ei mieleenpainuva, ei huono.