TARINA: Kalloon Kirjoitettu [KESKEN]

Kirjoittaja **Hawkolf** » 23.12.2008, 20:27

Pientä World of Warcraft tarinaa jota kirjoittelin ennen toiselle foorumille. Päätin nyt laittaa tännekin.

Prologi

Keskellä Ashenvalen synkkiä haltiametsiä kaksi hahmoa huhkivat yön pimeydessä.
Tai no. Vain toinen heistä huhki.
Violetti-ihoinen yöhaltia kaivoi syvää kuoppaa maahan hiki valuen pitkin hänen lihaksikasta rintaansa ja liimaten pitkät vihreät hiukset kiinni toisiinsa. Kohta ihmisen syvyisen kuopan vierellä nojasi puuhun kärsimättömästi ihmishahmoinen olento, joka oli peittänyt päänsä hupulla. Hänellä oli päällään musta, kevyt nahkahaarniska ja pitkä liehuva viitta. Lantiolla hänellä roikkui mustakahvainen miekka, joka oli työnnetty punaisesta puusta kaiverrettuun huotraan.
”Eikö se ala löytyä?”, hahmo kysyi kärsimättömästi täydellisellä yöhaltian kielellä.
Kuoppaa kaivava yöhaltia hätkähti. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että peikko puhui noin täydellistä yöhaltiaa.
”Täällä se on! Aivan varmasti!”, yöhaltia huudahti, vaikka alkoi epäillä omia sanojaan.
Kasvonsa peittänyt peikko katsoi avasi tuhannennen kerran vanhan ja kärsineen käärön ja katsoi sen tekstejä kauan.
”Ymmärrät kai, että olen saanut pettyä tämän esineen löytämiseen monta kerta, Roti?”
”Dhoti, herra”, yöhaltia korjasi ja huomasi käskyttäjänsä kylmän äänensävyn.
”Mm… Herra peikko?”, yöhaltia kysyi vavahtaen puhuessaan kunnioittavasta yhdelle Lauman roduista.
Peikko käänsi peitetyn päänsä yöhaltiaa kohti valkoiset kulmahampaat hupun alta pilkottaen.
”Oliko hänen tappamisensa välttämätöntä?”, Dhoti kysyi vapisten.
Peikko käänsi katsettaan läheiseen puuhun, jossa roikkui omalla keihäällä lävistettynä naispuolinen yöhaltia.
”Hän ei edes tehnyt vastarintaa…”, Dhoti lisäsi alistuen
”Olisi tehnyt, jos olisin sanonut mitä etsin”, peikko sanoi lopettaen keskustelun siihen.
Nahkahanskan peittämät kolme sormea kulkivat pitkin kellanruskean käärön pintaa. Hän oli etsinyt tätä esinettä kauan… Kolmekymmentä vuotta? Neljäkymmentä?
Peikko naurahti tälle. Peikot eivät eläneet kauan. Suurin osa kuoli ennen kuudettakymmenettä kesäänsä. Peikkojen mittapuulla hän olisi jo vanhus.
Tämä peikko ei suinkaan ollut tavallinen. Lukuisten geenitestien ja mustan magian, joita hän oli kokeillut itseensä hänestä oli tullut jotain ennen näkemätöntä.
Hänen ruumiinsa ja mielensä eivät vanhentuneet kuten muiden. Sini-ihoinen soturi oli varma näkevänsä vielä satavuotispäivänsä.
Ja jos hän löytäisi esineen, jota etsi hän näkisi vielä tuhatvuotispäivänsä.
Tähän utopiaan hautautuneena peikko huomasi yhtäkkiä käärössä jotain outoa. Hän oli opetellut tulkitsemaan tekstiä jotenkuten, mutta oikeaa paikkaa ei tuntunut koskaan löytyvän. Viimeisimmällä vaelluksella hän oli löytänyt tämän Dhoti yöhaltian. Yöhaltia oli yllättäen osannut tulkita tekstiä ja johtanut heidät tänne, Ashenvaleen.
Peikko huomasi, että missään ei ollut Ashenvale sanaan viittaavia riimuja.
”Dhoti… Anna kun arvaan. Sitä ei löydy?”
Kaivamisen äänet loppuivat kuin seinään. Peikko oli kääntänyt selkänsä kuoppaan ja kuuli tänne asti yöhaltian pelokkaan hengityksen.
”Olen varma, että tulkitsin oikein!”, haltia huudahti.
Peikon nyrkki puristui yhteen pudottaen käärön maahan.
”Oletko valmiina kuolemaan?”, peikko sanoi nyt omalla kielellään, mutta yöhaltia tajusi tämän asian äänensävystä.
Yöhaltia vingahti ja käytti luonnollista kykyään muuttua näkymättömäksi. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kuului ääni kun miekka vedettiin huotrasta.
Peikko kuiskasi jotain ja hänen siniteräinen miekkansa syttyi mustiin liekkeihin.
Yöhaltia tiesi olevansa ansassa kuopassa ja hyppäsi nopeasti reunalle ja veti itsensä ylös samalla kumoten näkymättömyytensä. Heti päästyään pois kuopasta haltia katosi taas.
Peikko kääntyi tyynesti kohti kohtaa, jossa haltia oli kadonnut.
”Et ole varas… Näkymättömyytesi katoaa heti kun liikut… Luuletko etten nähnyt missä kohtaa katosit?”, peikko kysyi.
Dhoti älähti tajutessaan tämän. Hän pohti mahdollisuuksiaan selvitä. Hänen jousensa ja nuoliviinensä olivat kymmenen metrin päässä. Hän valmisti lihaksiaan ryntäykseen. Hän ehtisi jouselleen ennen kuin peikko ehtisi tehdä mitään.
Yöhaltia rikkoi näkymättömyytensä ja syöksyi. Violetti käsi nappasi jousen ja toinen käsi ujutti sille salamannopeasti nuolen. Jänne jännittyi silmänräpäyksessä.
Silmänräpäys oli liian pitkä aika.
Yhtäkkiä peikko seisoi yöhaltian takana laittaen miekkansa takaisin huotraansa.
Haltia ei tajunnut mitä tapahtui kunnes jousen jännitetty jänne napsahti poikki.
Peikko oli katkaissut hänet kahtia.
Haltia kaatui kuolleena maahan ja peikko katsoi jälleen riimukirjoitusta. Hän alkoi miettiä oliko hänen etsimänsä todella kaiken tämän vaivan arvoista. Sitten hän hymyili ajatukselle.
Tietenkin oli.
Olihan hänkin saanut esineen voimasta esimakua eräällä retkellä joukkonsa kanssa.
Hän oli ainut, joka selvisi pois Mustasta Temppelistä.
Peikko kääri käärön ja laittoi sen viittansa taskuun. Hän jatkaisi etsimistä kunnes kuolisi.
Hänestä tulisi uusi jumala.

Luku 1: Sankareita?

”Äläkä nyt vain päästä irti!!!”, Wizzle Rustypipe, maahinen, karjui assistentilleen.
Maahinen keikkui suuren (Suuren maahiseen verrattuna) robotin päällä ja yritti pitää tasapainoaan sen alkaessa horjua.
”YRITETÄÄN YRITETÄÄN!”, yöhaltia Lasnaad Evergreen karjui Wizzlelle.
Yöhaltia kiristi köyden lihaksikkaitten käsiensä ympärille ja nojasi koko painollaan taaksepäin.
”Tule jo pois sieltä!”, haltia karjui.
”Kuka tässä mitään pois tulosta on puhunut!”, maahinen naurahti ja rapsutti kaljua päälakeaan. ”Minähän saan tämän toimimaan”
”Silläkin uhalla, että käteni repeävät irti!?”, Lasnaad karjui toinen silmä tiukasti kiinni puristettuna.
Maahinen vihelteli viattomasti saaden yöhaltian jälleen raivon valtaan. Sitten kuitenkin pelätty asia tapahtui. Melkein pajan kattoon ulottuva robotti kaatui vetäen yöhaltian mukanaan.
Rämähdys kuului muutaman mailin päässä olevaan Kharanokseen asti.
Musta tomu leijaili ulos Wizzlen pajasta ja sekoittui vastasataneeseen lumeen. Hetken päästä savuisesta pajasta astui ulos kaksi pikimustaa hahmoa.
”Sinä kirottu saappaanvarren kokoinen, pieni, haiseva-”, Lasnaad manasi köhiessään savua ja tomua suustaan ja pyyhkien pölyä pois pitkistä valkoisista hiuksistaan.
Wizzle nauroi kuunnellessaan tätä ja pyyhki myös pölyä punaiseksi värjätystä pujoparrastaan. Sitten maahinen tajusi, että oli jälleen epäonnistunut ja tömähti selälleen lumeen.
”Ei minusta taida olla teknikoksi…”, maahinen sanoi alistuen.
”Minä sanoin sinulle aikaa sitten, että meidän olisi pitänyt pysyä arkeologeina…”, Lasnaad vastasi katsoen maahistoveriaan.
Hän muisteli miten oli tavannut oudon pikku ystävänsä. Hän oli ollut laivan kansipoikana vuosia. Yöhaltian elämässä se oli pelkkä silmänräpäys, mutta puisen kannen hinkkaaminen tuntui vuosisadoilta. Kerran laiva saapui Booty Bayn satamakaupunkiin ja siellä hän oli noussut maihin. Hänelle annettiin laivalta mukaan vanha, ruosteinen miekka, joka hänelle annettiin hengenpitimiksi. Tämä maahinen oli eräällä kojulla myymässä… Kaikkea mitä oli käsiinsä löytänyt. Jotenkin he olivat alkaneet jutella ja päätyneet yhteisymmärrykseen. Lasnaadin laiva oli poistunut ilman kansipoikaa ja he kaksi päättivät perustaa oman yrityksen.
Lukuisten eri yritysten jälkeen he saivat käsiinsä vanhaa riimukirjoitusta ja löysivät sen avulla aarrekätkön. Taidoistaan rohkaistuneena he keksivät mitä he tekisivät. He rupesivat arkeologeiksi ja heillä oli jonkin aikaa mainettakin.
Pari vuotta takaperin Wizzle kuitenkin kertoi, että teknikot tienaavat parhaiten. Lasnaad oli uskonut ja he olivat perustaneet pajan Dun Moroghin kylmiin laaksoihin.
Wizzle oli ostanut pajan sitä koskaan näkemättä ja se sijaitsi useiden mailien päässä lähimmästä kylästä ja aivan liian kaukana Rauta-ahjon kääpiöpääkaupungista.
Tällä seudulla asiakkaita tuli vain silloin tällöin ja vaaralliset jääpeikot ja kylmän ilmaston eläimet odottivat aivan ensimmäisen puun takana. Vuosikymmenten aika arkeologina oli kuitenkin opettanut heille kahdelle taisteluntaitoa ja ainakin Lasnaadin miekka oli levittänyt hirviöiden verta hangelle.
”Noh… Älä nyt. Kyllä se tästä lutviutuu”, Lasnaad sanoi ja katseli ylös taivaalle.
Haltia katsoi pajan ovea, josta yhä tulvi mustaa tomua.
”Meidän on pakko siivota…”
Wizzle virnisti ja nyökkäsi sitten nousten ylös. He molemmat seisoivat ovella ja yrittivät nähdä jotain tomun läpi.
”Teidän jälkeenne”, Wizzle sanoi kumartaen.
Yöhaltia teki lempi temppunsa, nappasi Wizzleä päästä, nosti tämän ja heitti hänet sisälle taloon.
”Minä vaadin, että te menette ensin”, Lasnaad virnisti ja asteli sisään pidellen kättään nenänsä edessä.

***

Peikko veti huppua tiukemmin päänsä ympärille ja särpi hiljaa oluttaan. Käärö oli levitettynä pöydälle ja hän oli laittanut painon sen molempiin päihin, jotta se ei menisi takaisin rullalle. Tarjoilija käveli kohti ja peikko tönäisi äkkiä toisen painon nurin, jotta käärö menisi rullalle.
”Saiskos olla viel jotai muuta?”, örkkitarjoilija kysyi.
”Ei mitään, kiitos…”, peikko sanoi synkästi.
Tarjoilija kääntyi pois, mutta sitten peikolle tuli mieleen yksi asia.
”Hei! Olisi sittenkin jotain!”
Tarjoilija kääntyi takaisin ja palasi peikon luo.
”Et sattuisi tietämään ketään ikivanhojen riimujen tuntijaa?”
Peikko kirosi omaa mitättömyyttään. Että hän joutuukin paljastamaan tällaisia asioita. Tarjoilija katsoi ympärilleen ja nojasi sitten lähemmäs peikkoa saaden puisen pöydän narisemaan.
”Mä oon kuullu eräästä, mut sen käyttö on vähä riskialtista…”, örkki sanoi möreällä äänellään.
”Riskialtista?”, peikko kysyi kiinnostuneena.
”Mää kuulin nuorina päivinäni kahdesta arkeolookista, jotka o ratkonut vaikka millasii arvotuksii”
”Ja mikä tässä on riskialtista?”, peikko kysyi alkaen jä ärtyä örkin ääneen ja pahanhajuiseen hengitykseen.
”Ne molemmat o Liittouman rotui”, örkki sanoi olevinaan dramaattisesti.
Peikko mietti tätä hetken.
”Osaatko sanoa, missä he ovat nykyään?”
”Huhui o. Kuulemma jossai päin Dun Moroghii”, örkki sanoi olkiaan kohauttaen ja nousi ylös.
Peikkokin nousi ylös.
”Tahtoisitko pienen palkkion tiedoistasi?”, peikko kysyi.
Örkki kääntyi kiinnostuneena ja peikko kaivoi taskustaan sinne aivan liian pitkän piipun ja pussillisen eksoottista ja hyvin kallista piipputupakkaa.
Örkin ruma naama vääntyi virnistykseen ja tämä seurasi kysymättä peikkoa kadulle. He saapuivat pimeälle pihalle ja kylmä tuuli puhalsi heitä kasvoihin.
”Tuonne kujalle tuuli ei pääse”, peikko sanoi ja osoitti kujaa baarin ja toisen talon välissä.
He kaksi menivät kujalle, mutta vain toinen poistui sieltä. Peikko pyyhki tyynesti verta miekastaan piippu sauhuten suussaan. Kun hän sai terän pyyhittyä hän katsoi yötaivaalle.
”Vai, että Dun Morogh”
Soturi naurahti ja lähti kävelemään. Hänen olisi ehdittävä heti seuraavaa laivaan päästäkseen tapaamaan näitä kahta arkeologia.
Ja tappamaan heidät heti onnistumisen tai epäonnistumisen jälkeen.
Tällä saalistajalla ei ollut aavistustakaan, että häntäkin pidettiin silmällä.

***

"Kaksi ruumista löytyi tämän paikan koillisosista", yöhaltia puhui nopeasti nuorelle ihmisnaiselle keskellä Astranaarin kylää.
Ihmisnainen nyökytteli. Hän oli nähnyt ruumiit. Heidät oli tapettu samalla aseella kuten sadat muutkin.
Tämä kaunis nainen oli Rose "Piikki" Lighthope, metsästäjä. Rose haroi pitkiä punaisia hiuksiaan ja huokaisi. Tämä nuori, kaksissakymmenissä oleva nainen oli jahdannut tätä murhaaja kuusitoistavuotiaasta.
Kuten hänen isänsäkin.
Tässä oli kyse suvunylpeydestä. Kuuluista Lighthopien palkkasoturien kunniasta. Tosin Rose tiesi, että Lighthopeja tuskin enää tunnettiinkaan. Hänen isänsä oli kuolemaansa asti kieltäytynyt kaikista muista tehtävistä saadakseen peikon kiinni.
Hänen isänsä sai kuin saikin peikon kiinni saaden surmansa tämän lumotusta miekasta.
Hän oli jatkanut isänsä jalanjäljissä, mutta ei suinkaan yksin. Hänellä oli omat seuralaisensa…
Hän katsoi vierellä seisovaa pitkää ystäväänsä, joka oli peittänyt kasvonsa punaisella hupulla. Syytäkin oli. Tämä mies oli nimittäin verihaltia eivätkö yöhaltiat mielellään ottaneet Lauman jäsentä luoksensa.
Rose hymähti ajatellessaan muita tovereitaan kaupungin ulkopuolella, mutta hätisti sitten turhat ajatukset mielestään. Nainen kääntyi ystävänsä puoleen.
”Ruumiit ovat kolme, ehkä neljä päivää vanhoja. Meidän pitäisi tarkastaa niiden löytöpaikka”, nainen kuiskasi.
”Homma hoidossa”, Finias Bloodheir hymyili.
Tämä haltia oli nimittäin manaaja. Jotkut kutsuvat manaajia maageiksi, jotka kääntyivät jollain kujalla pimeälle puolelle.
Finias kutsui manaajia todellisiksi taikuuden tuntijoiksi.
Verihaltia oli lähettänyt heti ruumiiden sijainnin kuultua matkaan Kilroggin silmän, maagisen silmän, jota manaaja pystyi ohjaamaan ja täten tarkkailemaan pitkänkin matkan päähän.
”Paikalla ei näy mitään todisteita. Tekisimme turhan reissun jos menemme sinne”, Finias sanoi napsauttaen sormiaan ja tuhoten maagisen silmän.
”Kiitos, Fin…”, Rose huokaisi.
Taas umpikuja.
He kääntyivät poispäin, mutta yöhaltia pysäytti heidät.
”Kuulkaas. Nyt kun ajattelen täällä kävi toissapäivänä epäilyttävä henkilö…”
”KUKA MITÄ!?”, Rose huudahti syöksyen yöhaltian luo säikäyttäen tämän melkein nurin.
”M-majatalossa kävi täysin kasvonsa peittänyt mies. Minulle jäi vain mieleen se ”r”:n painottaminen kun hän mutisi itsekseen. ”Dun Morrrogh, käärrö. Tiedättehän?”
Rose ja Fin katsoivat toisiaan silmät suurina.
”Dun Morogh?”
”Sinne on matkaa”, Fin nyökkäsi.
Rose hymyili silmät laajeten innostuksesta.
Heillä oli johtolanka.

Luku 2: Arktista hysteriaa

”Dun Morogh, vai!”, taureeni mutisi raapien päätään. ”En pidä kylmästä…”
”HAH! Älä nyt viitsi, Toro! Hauskaahan sinne on mennä”, taureenin vierellä oleva kääpiö nauroi.
”Totoroto!”, taureeni murahti vihaisesti saaden kääpiön nauramaan entistä kovemmin. Taureeni murahti asetellen raskasta haarniskaansa paremmin. Hän oli Totoroto Honorhoof. Urhea taureenisoturi. Muut kutsuivat häntä Toroksi liian vaikean nimen takia.
Toro oli kuten muutkin taureenit. Lihaksikas ja ylpeä komeista sarvistaan. Taureenin karva oli pikimustaa kuten hänen haarniskansakin. Taureenin selässä roikkui valtava sotavasara, jonka koristeellinen hamara hehkui punertavaa valoa.
Kääpiö taas oli Rascet Lighthammer, pappi. Kääpiö oli pukeutunut valkoisen ja sinisen sävyisiin kaapuihin ja koristeellisiin olkasuojiin joissa loisti sininen valo. Hänen selässään oli vitivalkoinen sauva, jonka päässä oli ympyrä ja sen sisällä risti. Siitä roikkui muutama rievunpätkä.
He molemmat kuuluivat Rose Lighthopen ryhmään, jonka tavoitteena oli napata vuosikymmeniä tuhoja tehnyt peikko.
”Hyvähän se on kääpiön hehkuttaa kun pakkasesta olet syntynytkin!”, Toro ärähti.
Kääpiö oli jo vastaamassa tähän, mutta heidät keskeytti tyly ääni.
”Nyt turvat kiinni molemmat…”, käheä ääni sanoi.
Läheiseen puuhun nojasi mustaan nahkaliiviin ja housuihin pukeutunut mies. Nahkaliivien alla oli kallis, musta silkkipaita ja miehen selässä paksu matkaviitta. Miehen molemmilla lanteilla heilui kaksi melkoisen isoa tikaria. Toinen niistä hohti mystisen violettina ja toinen kirkkaanpunaisena. Tämä mies oli Matthew Morgan, varas ja salamurhaaja. Hänkin kuului Rosen ”jengiin”. Matthew rapsutti suurta, mustaa pantteria sen korvan takaa ja iso kissa kehräsi miehen mustien saappaiden vierellä. Tämä pantteri oli Felix. Rosen lemmikki ja taistelutoveri.
Toro ja Rascet olivat sanomassa jotain, mutta Rose keskeytti heidät.
”Matt on oikeassa. Meillä ei ole aikaa tällaiseen. Meidän on päästävä mahdollisimman nopeasti Dun Moroghiin”
Kääpiö, taureeni ja mies nyökkäsivät ja nousivat ylös lähtien kävelemään pohjoista kohti, jotta pääsisivät Darkshoreen ja sieltä laivaan.
Rose hengitti jännittyneesti ja Fin huomasi tämän.
”Hermostuttaako. Emme ole vielä kertaakaan näiden vuosien aikana ole olleet näin lähellä”, Fin sanoi taputtaen ystäväänsä olalle.
Rose tyytyi nyökkäämään.
Verihaltia käveli sitten naisen ohi ja hymyili: ” Älä huoli. Isälläsi ei ollut meitä”
Rose puri huultaan ja katsoi neljän toverinsa perään. Hän tajusi verihaltian puhuvan totta. Tällaista joukkoa ei monelta löytynyt.
Ainakaan sellaista jossa Lauman ja Liittoutuneiden rodut olisivat yhteistyössä. Nainen säpsähti Felixin tönäistessä naisen takamusta kuonollaan. Nainen katsoi pantteria hölmistyneenä ja tajusi tämän ajavan häntä eteenpäin. Rose hymyili, rapsutti pantteria sen korvan takaa ja juoksi sitten tovereittensa perään.

***

Lasnaad huuhtoi hiuksiaan jääkylmässä vuoripurossa. Lumi laskeutui hiljalleen hänen violetille iholleen. Hänen lihaksikas ja arpinen vartalonsa kiilsi kylmän veden virratessa sitä pitkin. Lukuisat kääpiöt ja maahiset olivat ihmetelleet yöhaltian kylmänsietokykyä. Kun muut yöhaltiat kylpivät mieluiten lämpimässä vedessä lioten Lasnaad oli arkeologina karaistunut.
Lyhyin ja määrätietoisin vedoin hän puhdisti lihaksikkaat kätensä pitäen kuitenkin koko ajan silmällä ympäristöään. Hän ei olisi joutunut taisteluun ensimmäistä kertaa ilman rihman kiertämää päällään.
Ei mukavaa kymmenien asteen pakkasessa.
Peseydyttyään hän pukeutui paksuun, valkoiseen paitaansa ja mustiin housuihin. Kuivaten yhä hiuksiaan hän alkoi kävelemään takaisin Wizzlen pajalle.
Hänellä ei ollut aavistustakaan mikä häntä siellä odotteli.

***

Kaksi tuntia aikaisemmin Kharanoksessa.
”Et ole kuullut MINKÄÄNLAISISTA arkeologeista?”, mies kysyi äristen kääpiöltä.
Mustapartainen kääpiö jatkoi lasin pyyhkimistä katsoen asiakasta paheksuvasti ja tuhahti: ”En ole en. Enkö ole sitä tarpeeksi monesti sanonut. Älä esitä tyhmää kuin peikko…”
Tämä sai miehen ärähtämänä ja tämä näytti hyökkäävän pian kääpiön kimppuun. Tilannetta seuranneet kääpiöt tarrasivat kiinni aseisiinsa tuijottaen miestä tuimasti.
”Ymmärrän… Kiitos avusta, kääpiö”, mies sylkäisi painottaen viimeistä sanaa.
Hän kääntyi pois hampaat irvessä. Hänen valepukunsa oli täydellinen. Kukapa arvaisi, että hän olisi peikko.
Hän käveli kohti baarin ovea kiroten. Yhtäkkiä joku tarrasi häntä kädestä. Valepukuinen peikko oli jo valmiina taittamaan kiinniottajalta niskat, mutta hän näki hänestä kiinni ottaneen maahisen ilmeestä tulossa olevan jotain tärkeää.
”Täältä länteen sijaitsee pieni paja. Siellä asuu kaksi teknikkoa. He olivat ennen arkeologeja”, maahinen kertoi.
Peikko punnitsi tätä uutista hetken aikaa ja hymyili sitten.
”Voisitko näyttää minulle sinne menevän polun alun?”, peikko kysyi mahdollisimman siirappisesti.
Maahinen näytti masentuneelta ja käänsi katsettaan kohti edessään olevaa oluttuoppia.
”Jos näytät sen minulle lupaan antaa sinulle vähän vaivanpalkkaa. Lupaan, että sillä rahalla saat useamman kolpakollisen ja ehkäpä vielä näpsän piikasen kainaloon”, peikko sanoi nostan etusormensa pystyyn.
Maahisen suulle ilmestyi leveä hymy.
He poistuivat majatalosta katseitten saattelemana ja he kävelivät läpi Kharanoksen kylän. Vähän aikaa käveltyään kaupungin ulkopuolelle he saapuivat polulle, joka vei kohti länttä.
”Tässäpä tämä!”, maahinen huudahti kääntyen odottavasti peikkoa päin.
”Kiitos kiitos, kunniakas maahinen”, valepukuinen peikko sanoi kumartaen syvään teatraalisesti. ”Saat palkkion lisäksi tietää pienen salaisuuden”
Maahinen näytti kiinnostuneelta ja hän kumartui innoissaan ihmismieheksi luulemansa henkilön luo. Hupun peittämä pää tuli aivan maahisen korvan juurelle kuiskaten:
”Minä olen peikko”
Maahisen hymy suli yhtä nopeasti kuin peikko kumosi valepukutaian päältään. Pieni olento yritti huutaa apua, mutta vahva kolmisorminen käsi nappasi tätä kurkusta tukkien ilman virtauksen.
”Tyhmä kuin peikko? Muistathan ystävällisen baarinpitäjän sanat?”, peikko sanoi virnistäen leveästi.
Maahisen naama muuttui kalmankalpeasta siniseksi tämän alkaessa tukehtua. Toisella kädellään peikko laski huppunsa paljastaen naamansa. Kaksi pitkää kulmahammasta näyttivät tikarinteräviltä ja peikon isohko nenä oli selvästi murtunut. Sotkuiset mustat hiukset oli vedetty taaksepäin. Kamalinta peikossa olivat kuitenkin silmät.
Vitivalkoiset silmät.
Peikko hellitti hiukan otettaan antaen ilman jälleen virrata maahisen keuhkoihin tukkien sen heti uudelleen.
”Tyhmä kuin peikko? Tyhmä kuin peikko?”, peikko toisteli hymyillen saaden maahisen heiluttamaan päätä kyynelet silmissä.
”Annan sinulle yhden tehtävän”, peikko sanoi nostaen sormensa pystyyn.
Maahinen nyökytteli rivakasti toivoen selviänsä tästä kovalla säikähdyksellä.
”Kerro helvettiin terveisiä Worg Darkhelliltä!”
Maahisen silmät laajenivat ja samalla hetkellä peikko tarrasi maahista päätä molemmin käsiin ja väänsi.
Luun raksahdus rauhoitti peikkoa kummasti.
Worg Darkhell paiskasi maahisen velton ruumiin väkivaltaisesti maahan katsoen länteen.
”Tappava kuin peikko”, hän hymyili, muutti itsensä jälleen ihmisen näköiseksi ja alkoi kävelemään kohti länttä.

***

Wizzle poltteli pientä piippua istuen pajansa portailla. Hän seuraili kauempana liikkuvaa villikarjua ajatuksissaan. Lumi putoili hiljalleen hänen kaljulle päälaelleen ja punaiselle parralleen. Maahinen käänsi katseensa ylös, jossa hän näki hänen ja Lasnaadin tekemän kyltin.
”Wizzlen paja”, Wizzle kuiskasi.
Maahinen päästi huokauksen ja niiskautuksen välisen äänen ja vajosi jälleen ajatuksiinsa. Hän tuijotti kohti itää, kohti Kharanosta. Maahinen säpsähti hereille mustan hahmon tullessa häntä kohti idästä.
”Asiakas?”, maahinen huudahti vetäen liikaa piipustaan ja alkaen köhiä.
Maahinen pyyhki lumet vaatteistaan ja parrastaan ja otti hyvän ryhdin. ”Ihmisen” saavuttua maahisen luo tämä kumarsi syvään.
”Tervetuloa Wizzlen pajalle. Parhaat aseet ja ammukset vain täältä!”
Worg tuijotti huppunsa alta kylmästi.
”Te olette arkeologeja?”
Wizzle säpsähti, mutta kokosi sitten itsensä.
”Olin ennen. Nykyään olen teknikko”
Worgilla ei ollut kärsivällisyyttä eikä intoa small talkkiin, joten hän kaivoi käärön taskustaan ja heitti sen maahiselle.
”Osaatko tulkita näitä?”, hän kysyi.
Maahinen avasi käärön ja katsoi sitä pitkään.
”Luulisin niin. Tule sisälle. Tällaisissa menee hetki”, maahinen sanoi kääntäen asiakkaalle selkänsä ja astellen sisään.
Maahisen astellessa tiskin taakse peikko antoi katseensa kiertää huonetta. Huone oli pyöreä ja sen seinät oli peitetty jos jonkinlaisella romulla. Kaikkialla oli melko likaista.
”Osaan ratkaista tällaisia. Hetkinen vain. Toverini tulee kohta, hän on näissä hitusen parempi”, Wizzle sanoi hymyillen. Hän oli kieltämättä innoissaan riimujen tulkinnasta.
”Toverisi?”, Worg kysyi.
”Päivää taloon”, kuului samassa ääni peikon takaa.
Lasnaad astui sisään ohittaen Worgin tätä vilkaisematta.
”Kuka hän on?”, Lasnaad kysyi yllättävän kylmästi Wizzleltä.
”Asiakas!”, Wizzle hymyili ”Tahtoisi, että ratkaisisimme nämä riimut”
Yöhaltia värähti ottaessaan käärön ja katsoessaan sitä.
”Eikö tämä ole hiukan outoa, herra asiakas?”
”Niin mikä?”, Worg kysyi ärähtäen.
”Miksi joku tietäisi, että me olimme arkeologeja saatikka vaivautuisi etsimään meidät”
Worg asteli uhkaavasti lähemmäs yöhaltiaa. Ihmismuodossa Lasnaad oli tätä päätä pidempi, mutta Worgin olemus tuntui silti suuremmalta.
”Minusta on outoa se, että sinä et tee työtäsi!”, peikko ärähti aivan yöhaltian edessä.
”Yhtä outoa kuin se, että Lauman jäsen lähestyy Liittoutuneita näin?”, Lasnaad pisti takaisin.
Huoneeseen laskeutui rikkumaton hiljaisuus. Worg ja Lasnaad vain katsoivat toisiaan.
”Miten sinä-”, Worg aloitti, mutta Lasnaad osoitti nenäänsä.
”Lauman tunnistaa siitä sonnan hajusta”
Worg ei enää leikitellyt. Hetkessä loitsu purkautui ja Lasnaadin edessä seisoi häntäkin suurempi peikko. Silmänräpäyksessä Lasnaad veti miekkansa, mutta se ei ollut silti tarpeeksi nopeaan.
Sininen terä lepäsi jo violettia kurkkua vasten.
”KÄÄRÖ TÄNNE!”, Worg karjaisi Wizzlelle, joka totteli säpsähtäen.
Worg nosti toisella käellään käärön aivan yöhaltian kasvojen eteen.
”Kerro”
Lasnaad katsoi kääröä vähän aikaa ja hymyili sitten.
”Maili länteen tästä ja sitten puoli mailia pohjoiseen. Siellä on aukio. Etsimäsi esine on siellä… Kiinnostaisi tietää mitä sinä teet sillä?”
Peikko paiskasi Lasnaadin päin seinää vasten nojaava hyllyä, joka kaatui haltian päälle.
”Varmasti kiinnostaisi…”, peikko murahti.
Peikko katsoi vapisevaa maahista murhaavasti.
”Pysy täällä. Jos joku tulee perääni lupaan, että tulen takaisin ja revin sinut pieniksi paloiksi omin käsin”
Wizzlellä ei ollut syytä olla uskomatta peikkoa.
Peikko poistui rakennuksesta vilkaistuaan vielä kerran hyllyn alla makaavaa, velttoa Lasnaadia halveksuvasti.
Wizzle pysyi paikallaan minuutin vielä peikon lähdön jälkeen ja juoksi sitten vingahtaen ystävänsä luo. Maahinen heitti tavaroita pois toverinsa päältä ja säpsähti kun hänen ystävänsä liikahti.
”Sinä vapiset”, Wizzle sanoi heikolla äänellä ja tarrasi ystäväänsä olkapäästä kääntäen hänet.
Lasnaad nauroi.
”Vai, että sellainen peikko”, yöhaltia sanoi luottavaisesti nousten nopeasti ylös.
”Mitä siinä käärössä luki?”, Wizzle kysyi. ”Mitä hän etsi?”
Lasnaad käveli pois huoneesta ja sieltä kuului tavaroiden etsimistä. Wizzle jäi päähuoneeseen naputtamaan hermostuneena jalkaansa maahan. Hetken päästä Lasnaad tuli takaisin. Yöhaltia oli vetänyt päälleen hienon rengaspaidan ja haarniskoidut housut. Kädessään hän piti isoa, pitkulaista pakettia.
”Et kai sinä aio?”, Wizzle kysyi silmät laajeten.
Lasnaad tyytyi hymyilemään, laski paketin tiskille ja veti sen narut auki. Likaiset kankaat tippuivat lattialle paljastaen suuren miekan. Sen kahva oli koristeellinen ja se oli lumottu estämään miekan lipeämisen kädestä. Terä kapeni kärkeä kohti ja se oli teroitettu molemmilta puolilta. Se oli pikimusta ja siihen oli kaiverrettu loistavia riimuja.
”Lähdetkö mukaan, herra ampuja?”, Lasnaad kysyi nauraen ja veti selkänsä takaa toisen esineen.
Hienon kiväärin, joka oli sopivaa kokoa maahiselle.
”Etkö kaipaa hiukan vaihtelua?”, yöhaltia kysyi. ”Etkö muista enää niitä aikoja?”
Maahinen katsoi kivääriä kauan. Vuosia sitten hän ja Lasnaad olivat taistelleet selkä selkää vasten noilla aseilla. Kun Lasnaad iski miekallaan hirviöitä Wizzle lopetti ne aseellaan tai tälläkin hetkellä lanteellaan roikkuvalla tikarilla.
Maahinen katsoi ystäväänsä kauan silmiin ja nyökkäsi sitten. Maahinen poistui hetkeksi huoneesta.
Hänen olisi vaihdettava vaatteet.
Hetken päästä mustaan nahkapukuun pukeutunut Wizzle ja haarniskoitu Lasnaad poistuivat kohti luodetta.
Kohti peikkoa.
”Mitä se peikko oikein etsi?”, Wizzle kysyi.
Lasnaad vaikeni synkentyen. Hän vapisi ajatellessaan esinettä. Wizzle toisti jälleen kysymyksensä. Tällä kertaa Lasnaad vastasi:
”Oletko koskaan kuullut Gul’Danin kallosta?”

***

Worg juoksi tasaista tahtia kohti paikkaa, jonka yöhaltia oli hänelle neuvonut. Viimein hän oli jäljillä.
Viimein hän saisi Gul’Danin kallon!
Niin no. Kallosta on paha puhua. Kyseessä on pelkkä hammas, mutta se hammas on samaa, pahuuden syövyttämää ainetta kuten koko örkkishamaani oli ollut. Lukuisten retkiensä aikana nuorena hän oli kuullut tarinoita Illidan ”Pettäjästä”, joka oli saanut uskomattomat voimat Gul’Danin kallon avulla…
Kerran Illidania metsästänyt joukko oli onnistunut iskemään suoraan kalloon irrottaen siitä hampaan.
Illidan oli tappanut melkein kaikki, mutta he jotka pääsivät pakoon ottivat hampaan ”muistoksi”.
Hammas oli kuitenkin muuttanut sitä kantaneen joksikin… Hirviöksi.
Aikaisemmasta seurueesta ei hurjan taistelun jälkeen ollut ketään jäljellä ja hammas katosi.
Kerran Worg oli saanut käsiinsä käärön, jonka oli tulkinnut kertovan paikan, jonne jotkut olivat hampaan haudanneet.
Hän tajusi mitä hän tahtoi elämältään.
Worg huomasi tulleensa pienelle kraaterin tapaiselle aukiolle, jota reunusti tiheä rivistö puita. Innoissaan kuin pieni lapsi peikko ryntäsi keskelle. Hän veti repustaan kenttälapion, kokosi sen ja alkoi kaivaa aivan keskeltä.
Kaivettuaan eläimellisellä vauhdilla kymmenen minuuttia hän ei ollut vielä osunut mihinkään.
Kenttälapio putosi kovaan multaan.
Worgin karjahdus lennätti linnut pois lähimmistä puista.

***

”Tietysti tiedän kallon… Miksi ihmeessä sinä kerroit peikolle missä se on!?”, Wizzle kysyi
kauhuissaan.
”Sanoinko, että kerroin oikean paikan?”, Lasnaad vastasi naurahtaen.

***

”Onko täällä tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa?”, Rose Lighthope kysyi Kharanoksen baarinpitäjältä.
”Kysytkin!”, kääpiö murahti synkkänä.
Rose näytti kiinnostuneelta, kuten myös Fin hänen vierellään.
Toro, Rascet ja Matt odottelivat Kharanoksen ulkopuolella.
Kääpiö kertoi Roselle kaiken oudosta miehestä ja kuolleena löydetystä maahisesta. Nainen mietti tätä kaikkea synkkä ilme kasvoillaan.
”Minne länteen vievä tie johtaa?”
”Kahden teknikon luo”, kääpiö sanoi ja tämän ilme kirkastui hiukan. ”Luupäitä molemmat. Eivät osaa oikein mitään.
Rose epäili tätä.
Tuntia myöhemmin neljä hevosta ja yksi kodo ratsastivat täyttä vauhtia kohti länttä.

***

Worg hakkasi maata nyrkillään kiroten ja sylkien. Hänen raivonsa oli suunnaton. Hän yritti rauhoittua, jotta voisi palata arkeologien luo, tappaa yöhaltian ja pakottaa maahisen tulkitsemaan käärö oikein.
Miten hän olikaan ollut niin tyhmä!?
Sitten peikko kuuli tarkoilla korvillaan ääntä takaansa.
Valkoiset silmät kääntyivät katsomaan puuta vasten nojaavaa, aseistautunutta yöhaltiaa.
”Eikö löydy hammasta?”, Lasnaad kysyi hymyillen ja hyväillen miekkansa kahvaa.
Peikon raivo palasi voimakkaampana kuin ennen.
Voimakkaampana kuin silloin kun Illidan oli tappanut kaikki hänen toverinsa. Voimakkaampana kuin silloin kun hänen vanhempansa myivät hänet orjaksi. Voimakkaampana kuin silloin kunhän oli palannut kiduttamaan vanhempansa kuolemaan.
Peikko nousi ylös ja veti miekkansa esiin.
Tuntien herransa raivon se leimahti mustiin liekkeihin. Miekka janosi verta ja Worgilla ei ollut aikomustakaan estää sitä saamasta sitä.
Lasnaad huomasi epäröivänsä nähdessään peikon kaulalihasten nykivän puhtaasta raivosta, mutta ryhdistäytyi sitten. Wizzle olisi valmiina ampumaan jos hän tarvitsisi apua.
”Olet kuollut”, Worg sanoi omalla kielellään, mutta Lasnaad ymmärsi aiheen täydellisesti.
”Kuolleen ruumiini yli, peikko”, tämä hymyili.
Taistelijat syöksyivät toisiaan kohti.