TARINA: Uhrilahja (10. luku)

Asukkaiden kertomia tarinoita ja runoja.
Alueen säännöt
viewtopic.php?f=18&t=60

Noh, mitä sanot?

Hyvä
30
83%
Keskiverto
2
6%
Huono
4
11%
 
Ääniä yhteensä : 36

TARINA: Uhrilahja (10. luku)

ViestiKirjoittaja Country » 02.05.2008, 09:52

Prologi

“Mitä sanoit äsken?” Vector kysyi tuoden lisää puita nuotioon.

“Olemme olleet erämaassa jo kaksi päivää metsästämässä demoneita. Olisiko jo aika lähteä kotiin?” nuotion vieressä kaatuneen puunrungon päällä istuva Latch sanoi.

Kaksi hieman yli parikymppistä miestä olivat tehneet nuotion keskelle pimeää ja tuntematonta erämaata. Kuihtuneet lehdettömät puut ympäröivät tätä pientä aukeaa, jonka he olivat valinneet suojaisimmaksi paikaksi levähtää. Vaaleahiuksinen ja roteva Vector istui pienelle kivelle toiselle puolen nuotiota ja alkoi tökkimään kepillä hiillosta. Hänen vieressään maassa oli hänen taistelukirveensä ja kypäränsä. Kummatkin oli valmistettu runitesta. Toisella puolella nuotiota istui tummahiuksinen ja hieman lihaksettomampi poika, Latch. Vector huokaisi.

“Hyvä on. Kerätään kamppeemme ja lähdetään”, hän sanoi ja nousi seisomaan. “Harmittaa vain, kun emme saanet saalistettua kuin yhden demonin.”

“Aina ei voi onnistaa”, Latch sanoi, vaikka häntä itseäkin harmitti se. “Palataan kuitenkin Varrockiin. En halua sentään menettää työpaikkaani!”

“Joo, eikä Varrockin kuningas varmaan tykkää, että poikansa on täällä erämaassa monta päivää seuranaan vain köyhä kalakauppiaan poika!” Vector sanoi ja hymähti.

“Älähän nyt!” Latch sanoi. “Ilman sinua me emme olisi edes selvinneet siitä ainoasta demonista!” Hän huudahti ja muisteli miten demoni oli käymässä hänen kimppuunsa, ja miten Vector pelasti hänet ampumalla nuolen demonin kaulaan.

He pukivat runitehaarniskansa ja heittivät matkareput selkään. Heillä oli vain muutama hummeri jäljellä, siksi reput tuntuivat niin kevyiltä. Latch talloi nuotion viimeisetkin hiillokset sammuksiin ja nosti sitten käsiinsä kirkkaan vaaleansinisen sapelinsa ja kilpensä. Toisaalta hänen mielestään oli mukava olla kuninkaan poika, mutta siinä oli myös haittapuolensa. Onneksi oli välillä mahdollista mennä erämaahan taistelemaan, välittämättä siitä, mitä sivistyksen parissa tapahtui.
He lähtivät kävelemään reipasta tahtia ja valppaina kohti etelää ja Varrockia. Musta ja kuollut maa hohki kylmyyttä kun he kävelivät eteenpäin. Missään ei näkynyt ruohonkorttakaan. Välillä he kuulivat jonkun eläimen liikkuvan puiden seassa rapistellen, mutta mikään ei kuitenkaan käynyt heidän kimppuunsa.

Jonkin aikaa käveltyään he tulivat pienoisen kukkulan lähelle.

“Tuolta kukkulalta näkyy jo Varrockiin!” Vector sanoi, vaikka tiesi, että Latchkin tietäisi sen.

“Mukavaa nähdä taas jotain sivistystä! Töihin palaaminen tosin ei ole niinkään mukavaa, sillä Torrel sanoi, että täytyy saada myydyksi lisää miekkoja ja haarniskoita!” Latch sanoi.

Vector naurahti. “Sinä et sentään joudu viettämään koko päivää haisevalla kalatiskillä!”

Pian Vector oli jo päässyt kukkulan laelle. Latch tuli perästä, sillä hän oli kuullut rähiseviä ääniä aivan viereisten puunrunkojen takaa.

“Mitä hittoa tuolla on tapahtunut!” Vector huudahti kauhuissaan ja hämmästyneenä tuijottaen kohti Varrockia. Hän oli pudottanut taistelukirveensä hämmästyksestä maahan. Latch ei nähnyt samaa, minkä Vector näki, mutta hän juoksi kukkulan huipulle.

“Mitä sinä oikein…” hän aloitti, mutta pääsi sitten kukkulan huipulle. Varrock näkyi kaukana tumman erämaan takana. Kaupunki oli aivan raunioina ja liekeissä. Muurit olivat jostain kohdasta murtuneet ja kuninkaan linnan torni oli tuhottu.

“Mitä… mi… Mitä hittoa?!” Latch sopersi järkyttyneenä. Heidän kotikaupunkinsa oli tuhottu, sillä aikaa kun he olivat olleet poissa. Heidän perheensä ja kaikki tuttavansa asuivat siellä. Oliko yhteen Gielinorin suurimmista ja vahvimmista kaupungeista hyökätty?

“Varrock on tuhottu”, Vector totesi hiljaa ja uskomatta itseään. “Ei tämä ole mahdollista! Onko sinne hyökätty?”

Yhtäkkiä he kuulivat takaansa rapinaa ja outoa eläimellistä rähinää, mutta he eivät järkytykseltään kerinneet reagoimaan. Rautaisen tikarin ruosteinen terä painui yllättäen Latchin kurkulle ja heidän takaansa kuului mielipuolista, rähisevää naurua.


Luku 1: Tuhon jälkeen

Vector oli käännähtänyt nopeasti ympäri ja nostanut taistelukirveensä maasta hyökkäysvalmiina. Latchia päätä lyhyempi vihreänaamainen peikko oli yllättänyt heidät takaapäin. Se piti tikarinsa terää Latchin kurkulla ja veti häntä hitaasti poispäin Vectorin taistelukirveestä. Latch ei uskaltanut liikahtaa, ettei peikko vetäisi häneltä kurkkua auki. Peikko rähisi ja nauroi hiljakseen. Latch tunsi sen haisevan hengityksen niskassaan.

“Antakaa minulle tavaranne, niin minä en tapa teitä!” Peikko rähisi ja sen vihreä paiseita täynnä oleva ruma naama vääntelehti.

Vector naurahti. “Luuletko, että sinä voisit pärjätä meille taistelussa?”

Tikari painui tiukemmin Latchin kaulaa vasten ja hän inahti.

“Heitä kirveesi ja reppusi tänne, tai tämän kaula katkeaa!” Peikko kiristi.

Vector mietti hetken, mutta heitti sitten taistelukirveensä Latchin ja peikon jalkojen juuren. Sitten hän otti reppunsa selästään ja senkin peikolle. Se nauroi eläimellistä nauruaan ja kumartui kurottamaan reppua maasta samalla pitäen tikariaan Latchin kurkulla.

“Nyt!” Latch huusi yhtäkkiä ja tönäisi hieman peikkoa, joka horjahti ja kaatui selälleen. Tikari viilsi pienen viillon Latchin kaulaan, mutta hän pääsi kuitenkin vapaaksi. Sitten hän hyppäsi pois tieltä. Vector oli ottanut selästään vaahterasta tehdyn jousipyssynsä, jota peikko ei ollut huomannut. Yllätetty peikko yritti paeta, mutta mithrilnuoli suhahti ilman halki sen takaraivoon. Peikko oli kuollut.

“Kukaan ei yllätä Vector Grovea ja Latch Privlidgea!” Vector sanoi laittoi jousensa selässään olevaan nahkahihnaan kiinni hymyillen totisesti ja hämmentyneenä.

“Kiirehditään nyt Varrockiin! Ties mitä siellä on tapahtunut!” Latch sanoi ja nosti Vectorin repun ja taistelukirveen Vectorille.

“Pyyhi tuota kaulasi haavaa tällä”, Vector sanoi ojentaen repusta pienen siteen palan.

He lähtivät kävelemään ripeää vauhtia kohti erämaan laitaa. Kävellessään Latch paineli haavaansa, vaikka sitä kirveli paljon. Heillä meni jonkin aikaa, kunnes he tulivat pienelle ojalle, jonka yli hyppäämällä olisi tullut takaisin ihmisten ilmoille. He hyppäsivät ja hölkkäsivät kohti kaupunkia. He näkivät pitkästä aikaa vehreyttä. Puut ja ruoho hehkuivat elämää, mutta Latch ja Vector eivät välittäneet muista kuin heidän ystäviensä kohtalosta. Jos Varrockiin oli hyökätty, mitä heille oli käynyt?

Varrockin pohjoisporttien edessä oleva korkea puinen vartiotorni oli kaatunut ja se kyti hiljakseen tulessa. Latch ja Vector huomasivat maassa monia ruumiita, jotka oli seivästetty raa’asti seipäillä, ammuttu kuoliaaksi nuolilla, tai surmattu miekoin. Ruumiit makasivat suurissa verilammikoissa ja niiden silmät tuijottivat tyhjyyteen.

“Tämä oli aivan varmasti hyökkäys”, Vector sanoi ja Latch hyökkäsi lähes huomaamattomasti.

Ensin he näkivät vain kaupungin sotilaiden ja asukkaiden ruumiita, mutta pian Latch huomasi jotain muuta. Erään tuhotun talon ainoaa pystyssä olevaa seinää vasten nojasi istuma-asennossa kuollut peikko, jonka keihäs makasi viattomana sen vieressä.

“Peikkoja”, Latch sanoi ja nosti katseensa peikosta. Hyökkäys oli varmasti ollut yllätys, sillä lähes koko kaupunki oli tuhottu. Kaikkialla oli ruumiita, suurin osa taloista oli raunioina selvästikin katapulttien heittämien kivien tuhoamina. Kaupungissa ei ollut varmastikaan yhtäkään elävää ihmistä.

“Ja barbaareja!” Vector huudahti raivoisasti. Latch kääntyi ja näki hänen potkaisevan raivokkaasti yhtä barbaarin ruumista.

“Mistä lähtien peikot ja barbaarit ovat olleet liittoutuneita?” Latch kysyi ihmeissään. Häntä pelotti, että he kohta löytäisivät läheisten ihmisten ruumiita. He jatkoivat kävelemistä etelään kohti kaupungin keskustaa.

“Mennään kauppa-aukiolle”, Vector sanoi mekaanisesti ja he kääntyivät risteyksestä oikealle, länteen. Hänen kasvonsa olivat aivan valkeat. Latch tiesi syyn. Vectorin isä myi kalaa kauppa-aukiolla. He saattaisivat löytää hänen isänsä kuolleena. Latch pelkäsi myös oman perheensä puolesta. Tuskinpa peikot ja barbaarit olisivat jättäneet kuningasperhettä rauhaan.

“Mitä hittoa, tuolla makaa jätti! Kukkulajätti!” Vector sylkäisi ihmeissään osoittaen yhden tien vieressä olevan talon takapihalle. Latchkin näki mahallaan makaavan ainakin kolmen miehen pituisen kukkulajätin, jonka selästä törrötti kymmeniä nuolia.

“Niiden pitäisi asua luolastoissa! Ovatko kaikki Gielinorin saastaiset peikot, raa’at barbaarit ja tyhmät jätit olleet hyökkäämässä?!” Latch sanoi ja yritti pitää raivoa, joka johtui hänen tietämättömyydestään, sisällään.

He jatkoivat matkaansa Varrockin läpi kulkevaa tietä pitkin ja pian he tulivat kauppa-aukion laidalle. Se oli suuri ja pyöreä aukio, jonka keskellä oli suihkulähde.

“Kaikki myyntikojut on tuhottu”, Vector sanoi hiljaa. “Paljon ruumiita”, hän jatkoi ja sai vain juuri estettyä ääntään murtumasta.

“Minun täytyy käydä linnassa, ymmärräthän”, Latch sanoi hiljaisella äänellä. Hänen oli pakko tietää, mitä hänen isälleen ja äidilleen oli käynyt.

“Joo”, Vector sanoi hiljaa ja käveli siihen paikkaan, missä hänen isänsä kalakoju oli kaadettuna maahan ja kaikki kalat olivat levinneet maahan ja nyt ne haisivat pilaantuneelta.

Latch lähti kävelemään kuninkaanlinnan pihaa rajaavaa muuria ja porttia kohti. Yhtäkkiä hän kuitenkin kuuli jostain vierestään vanhan miehen hauraan äänen.

“Latch Privlidge, kuningas Arthurin poika”, mies sanoi ja kun Latch etsi ihmeissään katseellaan miestä, joka oli tuon sanonut, hän jatkoi: “Ja Vector Grove, kalakauppias Thomasin poika. Tulette liian myöhään.”

Nyt Latch huomasi kuka puhuja oli. Maassa hänen vieressään, veristen ruumiiden seassa makasi selällään hatarasti kyynärpäidensä varassa vanha mies. Hänen kaljun päänsä keskellä oli arpi, joka oli tullut jo varmasti vuosia sitten. Hänen harmaa partansa, joka ylettyi häntä rintakehään, oli veren tahrima. Vanhuksella oli haava rinnassa.

“Olette hengissä!” Latch totesi ihmeissään ja kyyristyi miehen viereen. “Mitä täällä on tapahtunut? Teillähän on paha haava rinnassanne!”

“Olen maannut täällä henkihieverissä siitä asti kun hyökkäys loppui. Siitä asti, kun aurinko nousi. Minua on enää turha yrittää parantaa.”

Latch auttoi vanhuksen istualleen nojaamaan kaatuneeseen kojuun.

Latch nousi ylös ja yritti nähdä Vectoria. Hän näki tämän aukean toisella laidalla kyyristyneenä.

“Tule tänne, Vector! Täällä on mies, joka on elossa!” Latch huusi ja katsoi sitten miestä, joka tuntui miettivän jotain. Hänen kokeneet kasvonsa olivat peittyneet tuskaan, mutta myös toivoon. Latch käännähti ja aikoi huutaa Vectoria uudestaan, mutta sitten hän näki, että hän käveli tännepäin.

“Anteeksi, mikä on nimenne, herra?” Latch kysyi mahdollisimman rauhallisesti ja kohteliaasti vanhukselta. Hän ei meinannut malttaa odottaa saada tietää, mitä täällä oli tarkalleen tapahtunut. Vanhus näytti heräävän mietteistään.

“Ah, olen Fanhirm, tietäjä ja hyväntekijä”, vanhus sanoi hymyillen.

Vector käveli heidän luokseen. Hän näytti hyvin surulliselta ja hänen päänsä oli painuksissa.

“Tämä mies, tietäjä Fanhirm, hän selv…”, Latch aloitti.

“Isäni on kuollut”, Vector sanoi hiljaa, eikä välittänyt mistään muusta. Latch huomasi, että hän oli itkenyt äsken sivummalla. “Tapettu”, hän lisäsi epäuskoisena.

“Minä… olen pahoillani”, Latch sanoi hiljaa ja hieman järkyttyneenä. Äkillinen suruntunne valtasi hänet. Thomas Grove oli aina ollut niin iloinen ja mukava mies, ettei hänen olettanut kuolevan. Latch taputti hiljaa Vectoria selkään.

“Vector”, Fanhirm sanoi ja Vector tuntui huomaavan vanhuksen vasta nyt. “Näin, että isäsi taisteli urhoollisesti vastustaen peikkoja ja barbaareja. Hän yritti estää vihollisia ottamasta kuningas Arthuria ja kuningatar Medaleinea vangeiksi. Hän kuoli sankarillisesti.”

Latch huomasi Vectorin silmissä pienenpienen ilon pilkahduksen.

“Mitä? Ottivatko ne isäni ja äitini vangeiksi?” Latch huudahti vanhukselle. “Mutta he eivät kuitenkaan ole kuolleet?”

“Eivät. Ainakaan vielä”, Fanhirm vastasi, mutta ei jatkanut sen enempää. “Voin kertoa teille nyt, mitä täällä tapahtui”, hän sanoi ja otti paremman asennon, mutta irvisti haavan takia.

Vector ja Latch kävivät vaistomaisesti istumaan. He halusivat kuulla vanhan miehen vapisevan äänen, joka kertoisi heille tarinan Varrockin tuhosta.


Luku 2: Tietäjän tarina

Iltapäivän aurinko paistoi raunioituneen Varrockin yläpuolella. Vector ja Latch istuivat hiljaa Fanhirmin vieressä ja kuuntelivat, kun hän aloitti kertomaan tämän aamun tapahtumista.

“Aamuaurinko oli juuri noussut. Kävelin täällä aukion laidalla ja ensimmäiset kauppiaat pystyttelivät kojujaan. Kaikki oli aivan normaalia. Yhtäkkiä kuitenkin alkoi pohjois- ja länsiporteilta kuulumaan sotahuutoja, kirkaisuja ja järinää. Kukaan ei kerinnyt tehdä mitään. Jättimäinen kahteen jakaantunut peikko-, barbaari- ja jättiarmeija oli murtautunut muurinmurtajien avulla kummastakin portista läpi. Kaikki menivät paniikkiin ja vihollisia ryntäsi sisään. Samassa alkoi ulkomuurien yli lentämään palavia nuolia ja katapultin heittämiä kiviä, jotka tuhosivat rakennuksia. Muureja vartioivat vartijat oli yllätetty ja tapettu hetkessä. Apujoukot eivät olisi kerinneet ajoissa auttamaan, mutta näin aukiolta, miten kuninkaan linnasta lähti lähetti, joka lähti viemään avunpyyntöä etelään päin.”

“Pian jätit murskasivat taloja ja barbaarit ja peikot ryntäsivät tänne aukiolle päin. Kaikki yllätettiin ja pian maassa näkyi monia ruumiita. Pian näin, miten kuninkaan linnaa kohti lähti suuri joukko peikkoja. Tunnistin siitä joukosta peikkoarmeijan johtajan, Ghab Tadpolen. Yhtäkkiä näin edessäni yhden suuren peikon, jonka ruma naama irvisti minulle. Se löi varoittamatta keihäänsä minun rintaani ja minä kaaduin tuskasta. Sitten se veti keihäänsä irti ja potkaisi minua. Kipu oli valtava, mutta yritin selvitä näyttelemällä kuollutta. En jaksanut edes liikkua omin voimin. Se oli kamalaa, silmieni teurastettiin monia viattomia ihmishenkiä.”

“Vähän ajan päästä koko kaupunki näytti olevan raunioina ja huomasin, että Ghab Tadpole ja muutama muu voimakas peikkosoturi tulivat kuninkaan linnasta kantaen sidottua kuningasta ja kuningatarta. Näin miten Ghab, kaikista suurin, rumin ja mahtavin peikko otti käteensä suuren luusta kaiverretun merkkitorven puhalsi siihen. Kaamea kumina täytti koko kaupungin ja samassa kaikki peikot, barbaarit ja jätit lähtivät kohti länsiporttia ja katosivat kaupungista.”

“Täällä sitten makasin monta tuntia kivuissani ja kuolleiden keskellä. Odotin, että jostain muista kaupungeista lähetettäisiin apujoukkoja pelastamaan mahdolliset eloonjääneet. Näin kyllä muutaman kerran joukon Faladorin Valkoisia Ritareita, mutta he eivät nähneet minua ruumiiden seasta. He kävivät yhdessä vaiheessa linnassakin ja lähtivät sen jälkeen pois kaupungista. Olivat varmasti tajunneet, että kuningaspari oli otettu vangeiksi.”

“Nyt olemmekin sitten tässä hetkessä”, Fanhirm sanoi ja yskähti suustaan hieman verta pitkän puheen päätteeksi.

“Mutta…” Latch sanoi ja mietti hetken. “Miksi peikot, barbaarit ja kukkulajätit olivat liittoutuneet? Oliko niiden ainoa tarkoitus kaapata vanhempani?”

“Oli syy ja tarkoitus mikä tahansa, minä haluan kostaa niille!” Vector huusi. Hänen surunsa isästään oli muuttunut raivoksi peikkoja, barbaareja ja jättejä kohtaan. Hän nousi ylös ja potkaisi yhtä peikonruumista päähän niin, että sen niskat taittuivat ja kuului ikävä naksahdus.

Fanhirm vastasi Latchille välittämättä paljoa Vectorin raivonpuuskasta. “Minusta tuntuu, että tätä hyökkäystä johtavat peikot. Ainakin Ghab Tadpole, peikkojen johtaja, johti hyökkäystä ja sinun isäsi ja äitisi kaappausta. Ehkä barbaarit ja jätit olivat tulleet mukaan muista syistä.”

“Kuten rahasta?” Latch sanoi inhoten. Ne olivat tulleet rahaa vastaan tappamaan monia viattomia ihmisiä.

“Kuten rahasta”, Fanhirm toisti ja yskähti uudestaan verta. “Uskon, että niiden oli tarkoituksena kaapata kuningas ja kuningatar, ehkä kruunun ainoa perijäkin”, hän sanoi katsoi Latchia silmiin. Latch avasi suutaan, mutta Fanhirm keskeytti hänet. “Älä ole huolissasi vanhemmistasi, poika. Heidät otettiin vangiksi, joten peikot tarvitsevat heitä johonkin. Heitä ei tapeta, ainakaan heti.”

“Me lähdemme niiden perään ja pelastamme vanhempani!” Latch huusi ja nyt hänkin oli kostoa täynnä.

“Ja tapetaan niistä kaikki mitkä pystytään!” Vector huusi raivoissaan ja sylkäisi yhden kuolleen peikon kärsivän näköiselle naamalle.

“Tämän takia olin toivoa täynnä, kun näin teidät”, Fanhirm sanoi ja hymyili. “Te olette toivo.”

“Me jäljitämme ne saastaiset peikot ja barbaarit ja kokoamme matkalla armeijan, jonka avulla tuhoamme heidät!” Vector huusi ja hänen verensä oli täynnä adrenaliinia.

“Me pysäytämme ne!” Latch huudahti täynnä itsevarmuutta.

“Tiedän, että te tahdotte pysäyttää ne itsensä Saatanan kätyrit. Lähtekää mahdollisimman pian, mutta muistakaa olla varovaisia”, Fanhirm sanoi ja köhähti taas verta suustaan. Hänen kasvonsa näyttivät todella valkeilta. Hän oli kuolemaisillaan.

“Sinä olet kuolemaisillasi, emme voi jättää sinua tänne!” Latch sanoi ja auttoi vanhuksen makaamaan kyljelleen, ettei hän tukehtuisi oman vereensä.

“Minä…”, Fanhirm oksensi taas verta. “Olen kuolemaisillani. Älkää yrittäkö pelastaa minua. Pelastakaa kaikki ne ihmiset, joiden kimppuun peikot saattavat hyökätä.”

“Olet vakavasti loukkaantunut ja…”, Latch sanoi.

“Olette meidän toivomme, menkää, niin en kertonut tapahtumista turhaan…”, Fanhirm sanoi hiipuvalla äänellä ja yskähti sitten kerran. Hän oli kuollut.


Luku 3: Länteen

Latch ja Vector kävelivät sisään aukion laidalla olevaan sekatavarakauppaan jätettyään kuolleen Fanhirmin makaamaan aukiolle. Hän oli kuollut kannustettuaan Latchia ja Vectoria lähtöön ja toivonpilkahdus silmissään.

Pojat olivat päättäneet lähteä matkaan kohti länttä mitä pikimmiten. He kävisivät hakemassa sekatavarakaupasta ruokaa tätä matkaa varten.

Astuttuaan sisään, Latch ja Vector haistoivat heti kuolleiden ruumiiden hajun. Kaupan lattialla makasi muutama ruumis ja pojat meinasivat liukastella veressä, kun kävelivät tiskin takana olevien hyllyjen luokse. Latch kavahti taaksepäin nähdessään kaupanmyyjän viillellyn ruumiin tiskin takana lattialla makaamassa selällään. Pimeässä kaupassa oli vaikea nähdä mitään, mutta Latch ja Vector alkoivat tunnustelemaan puisia hyllyjä.

“Täällä ei ole mitään! Peikot, barbaarit ja jätit tarvitsivat ruokaa paluumatkalle sinne, mistä tulivatkin, joten he varmasti tyhjensivät koko kaupan!” Vector sanoi kärsimättömästi ja pamautti hyllyä nyrkillään.

“Meillä ei ole aikaa kääntää koko kaupunkia ympäri etsiessämme ruokaa! Metsästetään sitten joku eläin matkalla!” Latch sanoi ja he lähtivät nyt jo nälissään pois kaupasta.

“Lähdemmekö siis länteen?” Vector varmisti, kun he kävelivät aukion halki varoen maassa makaavia ruumiita.

“Joo, saamme luultavasti jotain tietoa niistä hyökkääjistä Barbaarikylästä, kun kerran osa niistä oli barbaareja”, Latch sanoi ja he kävelivät pois aukiolta. “En kuitenkaan usko, että ne jäisivät niin läheiseen kylään, sillä he olisivat todella lähellä ‘rikospaikkaa‘”, hän päätteli yksinkertaisesti.

“Mennään siis Barbaarikylään ja ensin kiristetään kaikki tieto mikä saadaan ja sitten tapetaan kaikki!” Vector sanoi vihoissaan ja Latch huomasi hänen puristavan kätensä nyrkkiin. Hän ei kuitenkaan jaksanut hillitä Vectorin raivoa.

“Kylään on noin päivän matka, meidän täytyy yöpyä matkalla”, Latch sanoi hieman peläten taivasalla, vaarojen keskellä, nukkumista.

“Nukummeko vain makuupusseissamme jossain puun alla?” Vector sanoi tuntien myöskin itsensä hieman pelokkaaksi. “Nyt on aika vaarallista yöpyä ulkona. Mitä jos peikot ovat jättäneet osan joukosta leiriytymään lähemmäs kaupunkia! Meidät saatetaan surmata yön aikana!”

“Tiedän, meidän kannattaa varmaan ottaa vahtivuorot ja etsiä joku suojaisa paikka nukkumiselle. Emme voi telttaakaan ottaa mukaan, joten on pakko nukkua makuupusseissa”, Latch sanoi ja huokaisi lähes äänettömästi. Heillä oli aina repuissaan mukana nahasta tehdyt makuupussit, jotka sai kätevästi taiteltua melko ohueksi kasaksi.

Pian he olivat kävelleet länsiportille ja heidän jaloissaan oli vielä enemmän ruumiita kuin kaupungin keskustassa. Portti oli murrettu auki ja aivan muurien ulkopuolella makasi kuollut kukkulajätti, joka oli täynnä nuolia.

“Montakohan niillä oli noitakin mukana?” Vector ihmetteli itsekseen, kun he kiersivät suuren ruhon ja astuivat pois tuhotusta kaupungista.

He olivat kävelleet muutaman tunnin ja olivat noin puolessa välissä matkaa Barbaarikylään. Aurinko oli laskenut jokin aika sitten länteen ja taivas häälyi tummanpunaisena iltaruskosta.

“Olisiko nyt aika etsiä hyvä yöpymispaikka ja lopettaa matkanteko tältä päivältä?” Vector kysyi väsyneenä. Tämä päivä oli ollut kaikin puolin raskas. Varsinkin henkisesti.

“Joo, mennään pois tieltä, ettei meitä ainakaan huomata niin helposti”, Latch sanoi ja he kävelivät pimeään metsikköön, joka ei ollut kovin tiheää. He hyppäsivät yhden ojan yli ja kävelivät sammalmättäitä pitkin vähän matkaa metsän pimeyteen. Latch katsoi taakseen ja helpotuksekseen näki vielä tien, jota pitkin he aamulla jatkaisivat.

“Näetkö nuo kaksi vierekkäin olevaa kuusta?” Latch kysyi ja osoitti suoraan eteenpäin. “Niiden alle voisimme hyvin laittaa makuupussimme ja käydä nukkumaan, vai mitä Vec?”

Vector nyökkäsi ja he menivät kuusten luokse. He vetivät oksia hieman sivuun ja ottivat repuistaan makuupussit. Kuusen alimmat oksat melkein hipoivat heidän kasvojaan, kun he vetäytyivät kuusien suojaan makuupussejansa sisään.

“Aamulla on pakko löytää jotain syötävää”, Latch kuiskasi Vectorille. Sen jälkeen he eivät enää puhuneet, vaan nukahtivat väsymyksestä nopeasti.


Seuraavana aamuna

Latch heräsi vatsansa kurnintaan. Kuusen oksat ja sammalet olivat aamukasteesta märkiä.

“Herää!” Latch sanoi ja ravisteli vieressään nukkuvaa Vectoria. “Herää, Vec!”

“Mit… Miksi sinä herätit?” Vector sanoi tokkuraisesti ja nousi makuupussistaan ylös.

“Meidän pitää etsiä syötävää ja jatkaa matkaa”, Latch muistutti ja nousi itsekin ylös. Vector tajusi olevansa todella nälkäinen ja piti kurnivasta vatsastaan kiinni.

“Melkein unohdin, että olen nälkäinen”, hän sanoi naurahtaen vähän ja pörrötti sitten vaaleita kiharia hiuksiaan, joihin oli tarttunut vähän kuusenneulasia.

He nousivat ylös ja pakkasivat makuupussit reppuihinsa taiteltuaan ne ensin. Sitten he katselivat ympärilleen. Missään ei näkynyt yhtikäs yhtään pensasta, jossa olisi voinut olla syötäviä marjoja. He kävelivät ryteikössä vähän matkaa länteen ja huomasivat pienen mökin keskellä tiheää metsää.

“Eikös tuo ole se hylätty ja lukittu talo, josta sanotaan pääsevän luolastoon, jossa asuu kukkulajättejä?” Vector sanoi ja lähti kävelemään kiinnostuneena sitä kohti.

“On se, mutta se on lukittu”, Latch sanoi ja tarrasi Vectoria hihasta. “Ja sitä paitsi, tuskin löydämme sieltä mitään syötävää.”

He päättivät lähteä palaamaan takaisin tielle, kun kuulivat suoraan edestään jotain rapinaa. Vectorin käsi meni vaistomaisesti olkapäälleen tavoitellen joustaan.

“Matalaksi!” Latch sihahti ja veti Vectorin suuren sammaleisen kivenjärkäleen taakse.

He kuuntelivat, miten oksia napsahteli poikki, kun jokin lähestyi. Sitten kuului hiljainen murahdus. Latch kurkotti päätään kiven takaa, jotta näkisi, mikä siellä liikkui. Puun takaa ilmestyi jokin suuri ruskea eläin.

“Karhu! Se on vain muutaman metrin päässä tältä kiveltä!” Latch kuiskasi jännittyneenä.

“Me tarvitsemme ruokaa! Karhunliha kävisi hyvin!” Vector huomautti. Latch ei ollut edes tajunnut ajatella sitä.

“Minun merkistäni”, Latch kuiskasi ja kurkisti taas, miten suuri paksuturkkinen karhu lähestyi laahustaen ja rapistellen varvikossa kohti kiveä. “Kolme, kaksi, yksi…”, Latch laski ja tarttui sapeliinsa. “Nyt!” Hän sihahti hieman kovempaa.

Vector hyppäsi toiselta puolen kiveä esiin ja Latch toiselta. Vector oli jännittänyt jousensa ja mithrilnuoli oli valmiina kaatamaan karhun. Latch puristi sapelia kädessään niin, että rystyset olivat valkeat. Karhu oli hämmentynyt ja ahdistunut. Se perääntyi pari askelta takajaloillaan, kun Latch ja Vector lähestyivät sitä hitaasti eri puolilta. Kuin nurkkaan ahdistettuna, se nousi yhtäkkiä seisomaan takajaloilleen ja karjaisi pelottavan karjaisun.

“Ammu sitä!” Latch huusi, kun karhu heilutti suuria tassujaan, joissa oli valtavan suuret ja terävät kynnet.

Vector ampui salamannopeasti ja karhun tuskanhuudon jälkeen hän huomasi osuneensa karhua tarkasti kaulaan.

Se ärisi ja murisi tuskissaan. Yhtäkkiä se kuitenkin astahti nopeasti eteenpäin ja iski suurella kämmenellään Vectoria kylkeen. Hän äännähti, kun ilma purkautui ulos hänen keuhkoistaan. Hän lensi aivan kiven viereen ja alkoi haukkomaan henkeään. Karhu oli keskittynyt Vectoriin ja lähestyi tätä neljällä jalalla muristen uhkaavasti. Latch käytti tilanteen hyödykseen ja syöksyi sapeli ojossa karhua kohti. Ennen kuin se edes huomasikaan, terävä sapeli oli iskeytynyt syvälle sen vatsaan. Se oli tappava isku.

Vector haukkoi maassa henkeään ja piti kiinni kyljestään, jossa oli varmasti todella iso mustelma. Karhu kellahti kuolleena kyljelleen ja Latch veti sapelinsa irti sen lihasta. Veri värjäsi kanervat ja sammaleen karhun alla.

“Oletko kunnossa?” Latch kysyi Vectorilta ja polvistui tämän viereen.

“Puuh… Olen… En vain saanut hetkeen henkeä”, Vector puhisi ja hengitti niin raskaasti, että hänen rintakehänsä kohoili.

“Onneksi se ei iskenyt kynsillään”, Latch yritti lohduttaa ja katsahti karhun suureen ruhoon. “Siitä olisi tullut paljon pahempaa jälkeä.”

“Ajattele, saamme nyt jotain… puuh… syötävää! Kyllä tämä pieni taistelu oli sen arvoista”, Vector sanoi hymyillen.


Muutaman tunnin päästä

Latch ja Vector kävelivät länteen päin ja näkivät edessään pienen puisen sillan, jonka toisella puolella oli Barbaarikylä. He olivat ottaneet karhunruhosta lihat ja paistaneet ne. He olivat syöneet jo muutaman kimpaleen lämmintä, mutta jokseenkin pahanmakuista ja sitkeää karhunlihaa, ja ottaneet loput mukaan reppuihinsa. Niistä riittäisi muutamaksi päiväksi.

“Mitä jos tuolla kylässä on barbaareja tai peikkoja väijymässä?” Vector kysyi.

“Ei siellä ainakaan koko armeijaa ole, sillä olisimme huomanneet jo ne. Muutama barbaari tai peikko siellä tosin voi olla, mutta ollaan vain valppaina”, Latch sanoi ja hipaisi oikealla kädellään vyöllään roikkuvaa sapelia.

Latch ja Vector astuivat narisevalle sillalle, jonka kaiteet olivat vain heitä vyötäröön. Joki oli tästä kohtaa todella kapea ja tumma vesi vaahtosi alajuoksulla kiviin. Vedessä vilahteli paljon kaloja ja eräs vanha mies kalasti puisella onkivavalla pohjoisempana joen varrella. Sillan jälkeen he pysähtyivät hetkeksi miettimään, marssivatko he vain kylän pääportista sisään vai yllättävätkö jonkun kylän asukkaan ja pakottavat häntä kertomaan, minne peikko- ja barbaarijoukko oli matkannut. He päättivät olla valppaina ja mennä suoraan portista sisään. Korkeat paaluaidat ympäröivät tätä pientä kylää. Pohjoisempana oli korkea puinen vartiointitorni, jossa ei näkynyt ketään tarkkailemassa.

“Onko täällä ketään?” Vector sihahti hiljaa ja epäluuloisena samalla kun he kävelivät keskelle kylää muutaman kiven viereen. Latch katsahti kiviä ja tajusi, että tässä oli barbaarien hiilenhakkuupaikka.

Heitä ympäröi muutama pieni heinäkattoinen talo, mutta missään ei näkynyt ketään. Kaikkialla oli hiljaista. Latch katsahti pehmeään mutaan, jolla he seisoivat ja näki valtavasti erilaisia jalanjälkiä. Ne kulkivat kylän läpi idästä länteen. Peikot ja barbaarit olivat siis kulkeneet kylän läpi länteen.

Yhtäkkiä yhden talon takaa kuului askelia ja rapinaa. Latch veti hitaasti sapelinsa tupesta ja Vector otti jousensa valmiiksi selästään. Talon takaa ilmestyi melko pitkäkokoinen ja turkisasuinen barbaarinainen kantaen suurta korillista kaloja.

“Seis!” Vector huusi ja viritti nuolensa valmiiksi naista kohti. Hän ei ollut selvästikään huomannut heitä ja kirkaisi yllätyksestä. Kalakori tippui maahan ja raa’at kalat levisivät maahan. Nainen oli selvästikin jo lähdössä juoksemaan, mutta ei uhattuna uskaltanut.

“Mi-mitä… Keitä te olette ja miksi uhkailette minua?” Nainen kysyi hädissään ja tuijotti pelokkaana Vectorin jousta ja Latchin sapelia. Hänen vaaleat hiuksensa olivat likaiset ja hänen kasvonsa olivat kauniit. Kauniit barbaariksi.

“Meidän täytyy vain tietää muutama asia. Jos suostut vastaamaan kysymyksiimme, niin jatkamme pois kaupungista ja jätämme sinut rauhaan!” Latch huusi ja yritti kuulostaa vakuuttavasti uhkaavalta. Hänen mielestään ei ollut mukava uhkailla naista, oli hän sitten minkälainen henkilö tahansa.

“Älä pakota meitä satuttamaan sinua”, Vector sanoi ja kuulosti epävarmalta. Latch ja Vector katsahtivat toisiinsa ja sitten taas naiseen, joka seisoi pelokkaana paikoillaan kädet täristen.

“Hyvä on, kerron teille mitä haluatte tietää. Mutta luvatkaa, ettette sitten satuta minua”, nainen sanoi ja hän oli parahtamaisillaan itkuun.

“Älä pelkää, emme me sinua halua vahingoittaa, haluamme vain tietää muutaman asian”, Latch sanoi. He lähestyivät hitaasti naista joka näytti pelokkaalta ja astui yhden askeleen taaksepäin. Latch ja Vector katsahtivat taas toisiinsa ja nyökkäsivät. Latch laittoi sapelinsa takaisin vyölleen ja Vector laittoi jousensa pois.

Heidän seistessä nyt aivan lähellä naista, Latch kysyi sympaattisella äänellä: “Neiti, meidän täytyy tietää muutamia asioita suuresta peikko- ja barbaariarmeijasta, joka on kulkenut tästä.” Nainen kohahti. “Kerro kaikki mitä tiedät.”


Luku 4: Jumalan lepyttämiseksi

Barbaarinainen vilkuili uhattuna ja pelokkaana ympärilleen. Häntä kuitenkin helpotti, etteivät aseet osoittaneet häntä.

“Onko täällä kylässä joitain muitakin, kun noin vilkuilet ympärillesi?” Vector sanoi pistävästi ja oli jo ottamassa jousta takaisin käteensä.

“Ei! Ei täällä ole ketään muita! Kaikki kylän miehet lähtivät peikkoarmeijan mukaan ja loput kylän naiset ovat metsästämässä peuroja Edgevillen eteläpuolella!” Nainen sanoi hätäisesti ja kiivaasti. Latch näytti epäileväiseltä.

“Vec, tarkkaile sinä ympärillemme, niin minä jututan neitiä”, hän sanoi. Nainen tuijotti pelokkaana jalkojensa juureen ja oli hiljaa.

“Kerrohan, mitä sinä tiedät tästä peikkoarmeijasta, joka meni teidän kylän miesten kanssa itään, Varrockiin ja tuhosi sen”, Latch sanoi niin kärsivällisesti kuin osasi. Oikeasti hän ajatteli kaikkia läheisiään, jotka nuo raakalaismaiset pedot olivat surmanneet ja tietenkin vanhempiansa, Varrockin kuningasparia, joka oli suuressa vaarassa. Ainoa asia, joka sillä hetkellä oli Latchin mielessä, oli kosto.

“Minä… Toissapäivänä, illalla, suuri peikkoarmeija saapui lännestä ja uhkasi tuhota meidän pienen kylämme, jos eivät saisi meiltä apujoukkoja sotaan. Heidän johtajansa, se jättimäinen pelottava peikko…”, nainen sanoi ääni väristen. “…tuli keskustelemaan päällikkömme kanssa ja he juttelivat pitkään. Jättimäinen peikkoarmeija seisoi koko ajan muuriemme länsipuolella tarkkaillen jokaista liikettämme. Vähän ajan päästä päällikkö kiipesi vartiointitorniin peikkojohtajan kanssa”, hän sanoi ja vilkaisi välillä epätoivoisesti vartiotorniin ikään kuin toivoen, että sinne olisi ilmestynyt joku, joka voisi pelastaa hänet.

“He kuuluttivat koko kylälle käskyn, mitä meidän pitäisi tehdä. Päällikkömme kertoi, että peikkojen täytyy aina kerran vuodessa viedä uhrilahja pohjoisille maille lepyttääkseen jumalaansa.”

“Mitä? Uhrilahjako?” Latch kysyi yhtäkkiä peloissaan ja tajusi mitä peikot aikoivat tehdä.

“Aivan”, nainen sanoi ja katsoi kysyvästi Latchia. Kun tämä ei vastannut, hän jatkoi kertomustaan. “Päällikkömme kertoi, että peikkojen jumalat olivat olleet viimeaikoina hyvin vihaisia peikoille, joten heidän täytyisi tällä kertaa uhrata jokin arvokkaampi lahja. Ihmisen verta.” Latch tunsi yhtäkkiä äkillisen tukehtumisen tunteen ja laittoi kätensä kurkulleen. “Mitä nyt?” Nainen kysyi hieman hädissään ja säikähtäneenä.

Latch kähisi ja yski niin että sai taas äänensä takaisin. “Köh, ei mitään, minä vain… Jatka tarinaasi”, hän yritti sanoa käskevällä äänellä, mutta nyt hän tiesi, mikä olisi peikkojen uhrilahja. Heidän pitäisi jatkaa matkaa mahdollisimman pian.

Nainen näytti epäilevältä, mutta jatkoi. “Siis, meille kerrottiin, että peikot halusivat hyökätä Varrockiin aivan aamun sarastaessa kaapatakseen kaupungin kuninkaan ja kuningattaren.” Latch oli arvannut tämän, mutta hänen piti saada tietää kaikki mahdollinen peikoista. “Meidän kylän miehet palkattiin peikkojen armeijaan. Heille tarjottiin tilaisuutta päästä tappamaan kaikki kaupungin ihmiset! Vaikka pelkkä kuningaspari olisi riittänyt peikoille, he varmaankin halusivat lisätä hävitystä ja sekasortoa, koska ihmiset ovat vuosisatoja sortaneet heitä! Kylämme miesten piti hyökätä peikkojen kanssa Varrockiin. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta! He olisivat muuten varmasti tappaneet meidät kaikki!” Nainen sanoi kyyneleet kimmeltävinä silmäkulmassaan.

“Ymmärrän kyllä, miesten oli pakko lähteä. Jatka vain tarinaa”, Latch yritti hoputtaa. Heillä olisi kiire pelastaa hänen vanhempansa.

“Yön aikana peikkojoukko valmistautui meidän kylämme miehien kanssa sotaan. Päällikkömme oli lähdössä sotaan myös. Puolen yön aikaan suuri armeija lähti kohti itää, jotta kerkeäisi kaupungin muureille auringon noustessa. Yhtäkkiä kylämme ei ollut enää mustanaan peikkoja, jäljellä olivat vain kylän naiset. Minä mukaan lukien. Meidän oli vain käsketty hankkia paljon ruokaa, sillä armeija palaisi iltapäivällä tai illalla”, nainen eläytyi tarinaan. Hän näytti koko ajan olevan hyvin järkyttynyt.

“Kalastimme, metsästimme ja poimimme marjoja. Jouduimme raatamaan”, hänen kasvoiltaan näkyi kärsimys ja tuska. “Odotimme pelokkaina suuren peikkoarmeijan paluuta. Meitä tietenkin huoletti miehemme, jotka olivat joutuneet mukaan sotaan. Emmekä tietenkään olisi halunnut heidän oikeasti tuhoavan Varrockia, vaikka se onkin aiheuttanut paljon harmia meidän kylällemme. Sitten, alkuillasta armeija palasi,” nainen sanoi ja purskahti yhtäkkiä itkuun.

Latch oli hämmentynyt, mutta halusi lohduttaa tätä kärsinyttä, kaunista barbaarinaista. “Älähän nyt. Mikä hätänä?” Latch sanoi myötätuntoisesti ja laittoi kätensä naisen olalle. Nainen veti itsensä irti Latchin otteesta, mutta katsoi sitten kyynelisillä silmillään Latchia.

“Minun… minun mieheni ei koskaan palannut peikkoarmeijan mukana”, nainen sai sanottua, eikä nyt torjunut Latchin lohduttavaa kättä. Hän itki hartaasti ja piti käsiään kasvoillaan. Latch oli vähän aikaa hiljaa. Hän ei tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi sanoa.

“Minä, tuota… olen hyvin pahoillani”, Latch sai sanottua ja katsoi tuota suunnilleen hänen ikäistään ja lähes itsensä pituista vaaleahiuksista hyvin voimakkaan ja taitavan soturin näköistä naista. Latch ei olisi tunnistanut häntä barbaariksi mistään muusta, kuin hänen turkeista tehdyistä vaatteistaan, jotka jättivät melko paljon paljasta pintaa näkyviin.

“Olen varma, että hän kuoli urhoollisesti ja varmasti aina ajatteli sinua”, Latch sanoi. “Ja läheiset ihmisethän eivät ikinä katoa läheltäsi, hän tulee aina olemaan siellä missä sinäkin”, hän jatkoi ja yritti parhaansa mukaan saada hänet murehtimasta. Nainen nosti päänsä ja hänen itkusta tahriintuneet kasvonsa olivat hänen tasollaan. Sitten hän hymyili hieman ja yhtäkkiä aivan varoittamatta halasi Latchia.

“Kiitos”, hän sanoi niiskauttaen ja Latch oli aivan ymmällään ja punastui kun tuntematon nainen puristi häntä lujasti. “Olette sittenkin hyviä ihmisiä. Nyt minua hävettää, kun luulin teitä peikkojen vakoojiksi”, hän sanoi ja päästi Latchista irti itsekin hieman punastuneena. Vector käveli ympäriinsä kylässä, eikä ollut huomannut halausta.

“Tuota… krhöm…”, Latch sanoi. “Voitko vielä kertoa, mitä tapahtui sitten kun
peikkoarmeija palasi tänne? Tai siis minne se armeija sitten lähti?” Latch sanoi.

“Umm… Siis kun se armeija tuli tänne, peikkojohtaja käski heti meidän naisten antaa kaikki keräämämme ruokavarat peikoille ja armeijalle. Heidän mukanaan oli nyt muutama jättikin! Oli jo ilta ja armeija levähti kaupungissamme ja söi kaiken, mikä oli syötävää. Sitten keskellä yötä, joukkojen levättyä, he lähtivät suuntaamaan kohti länttä. Kylämme miehet”, hän sanoi ja niiskautti. “lähtivät taas heidän mukaansa. Pakotettuina ja rahan perässä tietysti. Meille kerrottiin vain, että tällä kertaa matka voisi kestää pahimmillaan viikon!”

“Viikon? Minne he olivat matkalla?” Latch kysyi toiveikkaana. Jos he saisivat tietää, minne peikot olivat menossa, he voisivat vielä saada heidät kiinni.

“En tiedä, meille ei kerrottu”, nainen sanoi. “Mutta päätellen siitä kertomuksesta, että he veisivät Varrockin kuningasparin uhrattavaksi jumalille, niin he ovat matkalla pohjoisille maille. Siellä on heidän “uskonnollinen keskuksensa“, missä he palvovat jumalaa…”

“Isä ja äiti”, Latch henkäisi hiljaa huomaamattaan. Yhtäkkiä hänelle tuli taas kiire päästä kohti länttä peikkojen perään.

“Mitä? Sanoitko juuri ‘isä ja äiti‘?” nainen kysyi hämmentyneenä vain toljottaen Latchia. Tämä nyökkäsi vähän. “Oletko sinä… olet heidän lapsensa! Varrockin kuninkaan poika!” nainen kiljahti hämmästyksestä.

“Kyllä”, Latch sanoi hiljaa ja innottomasti. Sitten nainen tajusi, että tuon miehen vanhemmat olivat juuri nyt peikkojen mukana ja joutumassa uhrilahjaksi saastaisille peikkojumalille.

“Anteeksi, en tiennyt. Olen pahoillani.”

“Ei se mitään.”

“Nyt ymmärrän. Oletteko siis menossa pelastamaan vanhempiasi?” nainen sanoi ja alkoi tuntea myötätuntoa ja kunnioitusta häntä kohtaan. Hän oli menettämässä vanhempansa ja luultavasti kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet.

“Niin, ja kostamme myös niille saastaisille peikoille!” Latch sanoi korottaen ääntään. Hän ei ollut muistanutkaan Vectoria, ennen kuin hän tuli kaupungin itälaidalta heidän luokseen.

“Täällä kaupungissa ei ole ketään. Mitä olet saanut selville?” Vector kysyi ja nyökkäsi naista kohti.

Latch selitti hänelle lyhyesti, mitä oli saanut tietää peikkojen aikeista.

“Siis, niiden helvetistä karanneiden peikkojen suunnitelmana on uhrata vanhempasi jollekin yhtä saastaiselle jumalalle?! Ja tiedämme, että se uhrauspaikka on jossain pohjoisilla mailla ja sinne on ehkä viikon matka”, Vector sanoi selvittääkseen päätään. Hänellä olisi eniten kostettavaa peikoille. Isänsä puolesta.

“Jonnekin pohjoiseen he ovat menossa”, Latch sanoi.

“Olen siitä varma”, nainen sanoi väliin nyökäten totisesti.

“Meidän täytyy nyt jatkaa matkaa, Vec. Peikoilla on puolen päivän etumatka”, Latch sanoi ja katsoi vielä naista, jonka nimeä hän ei edes tiennyt.

“Joo, mennään jo, L”, Vector sanoi ja he lähtivät kävelemään kohti kylän länsiporttia.

“Noita jälkiä on niin paljon, että niitä voisi seurata unissaankin!” Vector naurahti halveksivasti.

Yhtäkkiä heidän takaansa kuului sen naisen huuto. “Varokaa, takananne!” Yhtäkkiä nyrkin kokoinen kivi lensi Vectorin juuri päähänsä laittamaan kypärään. Latch ja Vector käännähtivät ja näkivät takanaan viiden metrin päässä pienikokoisen ja riutuneen näköisen vihreänaamaisen peikon, joka hekotti mielipuolisesti.

“Hahahahahah! Typerät ihmiset! Ette te voi tappaa niin suurta peikkoarmeijaa! Hahahaha! Minä tapan teidät nyt!” se huusi ja poimi maasta uuden kiven. Latch ja Vector eivät tajunneet reagoida sekopäiseen peikkoon ja uusi kivi lensi harmittomasti Latchin haarniskan rinnukseen ja tippui maahan. Peikko oli selvästi kännissä tai muuten vain sekaisin. Latch ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.

“Hahahaahaa!” se nauroi ja sen likainen naama vääntyi ihmeelliseen irvistykseen. “Tulette kuolemaan kummatkin!”

Yhtäkkiä sen rinnasta tuli kovasti lyötynä läpi keihäs. Se törrötti siinä verisenä peikon rintakehästä samalla kun itse peikko vääntyili ihmeellisesti ja irvisti pitäen keihäästä kiinni. Sitten keihäs vedettiin nopeasti irti peikon ruhosta ja se kaatui hervottomaan asentoon kuolleena vatsalleen. Sen selässä oli keihään lyönnistä tullut reikä ja peikon ruumiin takana seisoi barbaarinainen päästä verinen, pitkä keihäs kädessään.

“Tuo oli…” Vector sanoi yllättyneenä. “Taidokasta!” Nainen hymyili leveästi.

“Kiitos, neiti..?” Latch sanoi haluten tietää tämän kauneimman barbaarin, jonka oli koskaan nähnyt, nimen.

“Olen Julie-Sofie, lyhyemmin Julie”, nainen sanoi hymyillen ja heilautti vaaleat hiuksensa silmiltä olalleen.

“Kiitos paljon kaikesta avusta, Julie! Me olemme Latch ja Vector! Toivottavasti nähdään joskus!” Latch huusi hymyillen ja heilautti kättään Barbaarikylän länsiportilta.

“Kiitos!” Vector huusi vielä perään, kun he lähtivät kävelemään länteen mutkittelevaa polkua pitkin. Julie jäi katsomaan leveästi hymyillen noiden kahden miehen matkaa.

“Nähdään taas”, hän sanoi hiljaa itselleen, kun Latch ja Vector katosivat näkyvistä.


Luku 5: Sidottu
Latch ja Vector kävelivät eteenpäin kapealla polulla, jonka vieressä pehmeällä nurmikolla oli valtavasti painaumia suuren armeijan jaloista. Polkua reunustivat korkeat tummanvihreähavuiset kuuset. Aurinko oli jo laskemassa ja ilma alkoi kylmenemään.

“Kohta meidän pitää etsiä yöpymispaikka, täällä kaukana asutuksesta ei kannata liikkua iltaisin”, Latch sanoi.

“Joo, etsitään kohta tiensivusta joku hyvä suoja nukkumiselle. Onko meillä muuten vielä sitä lihaa jäljellä?” Vector kysyi. Heidän reppunsa tuntuivat paljon kevyemmiltä kuin aamulla. Ehkä se johtui heidän valtavasta nälästään.

“Enää muutama pala jäljellä. Etsitään sitten aamulla lisää syötävää”, Latch sanoi ja huokaisi. Vaikka hän sai välillä syödäkseen, hänen vatsaansa silti kurni.

“Meidän pitää kyllä jossain vaiheessa levätä enemmän, tai emme jaksa seurata niitä”, Vector huomautti. “Ja muutenkin, jos aiomme kostaa peikoille, miten voimme kahdestaan hoidella monisatapäisen armeijan?” hän lisäsi. Latch oli heti tajunnut, että heidän kostossaan ei ollut mitään järkeä. Ei kaksi nuorta miestä voi hoidella kokonaista armeijallista peikkoja, barbaareja ja jättejä.

Latch huokaisi. “En tiedä, en tosiaankaan tiedä”, hän sanoi ja noiden muutaman viattoman kysymyksen takia hän vajosi epätoivon syvimpiin syövereihin. Miten he tosiaankaan pystyisivät pelastamaan hänen vanhempansa. Se olisi mahdotonta.

“Ehkä jos pysähdymme Faladorissa ja pyydämme heidän kuninkaaltaan vähän myötätuntoa ja edes pientä armeijaa mukaamme, meillä saattaa olla pieni mahdollisuus”, Latch sanoi, mutta sisällään hänen toivonsa oli hiipunut kuin Varrockin kukoistavuus.

“Saa nähdä”, Vector sanoi ja tuhahti.

“Onko sinulla sitten parempaa ideaa?” Latch sanoi pistävästi. Häntä ärsytti kuulla muilta ihmisiltä, että hän on väärässä. Polku, jota he kävelivät, kaartui hieman pohjoiseen ja yhtäkkiä heidän edessään kohosi jylhä ja tumma Jäävuori. Päivisin se olisi kuvauksellisen kaunis kimmeltävine lumihuippuineen, mutta nyt sen pimeä hahmo näytti enemmänkin uhkaavalta. Vector oli mennyt hiljaiseksi ja he kävelivät vähän matkaa kiusallisessa hiljaisuudessa.

“Mennäänkö nyt etsimään tuolta yöpymispaikka?” Latch kysyi yrittäen saada Vectorin taas puhumaan. He olivat aivan Jäävuoren juurella. “Vec?” hän kysyi uudestaan kun Vector ei vastannut.

“Joo”, hän mumisi hiljaa. He lähtivät kävelemään polulta pohjoiseen, synkkien kuusien joukkoon. Maasto kohosi hieman ylöspäin, kun he kävelivät Jäävuoren juurella synkässä metsässä. Pian he huomasivat suuren kiven, jonka vieressä oli kuusi. Latch meni kurkistamaan kiven taakse.

“Täällä kuusen ja kiven takana on hyvä suojainen paikka, jota ei huomaa!” Latch huusi Vectorille, joka käveli kauempana. Vector tuli Latchin luokse ja enempiä puhumatta, he ottivat makuupussinsa esille.

“Eikö meidän pitäisi syödäkin jotain?” Vector kysyi ja piteli vatsaansa. Latch heitti reppunsa Vectorin jalkojen juureen.

“Onhan meillä vielä tuota karhunlihaa”, Latch sanoi.

“Etkö sinä voisi paistaa lihan jos minä kerään nuotiopuut?” Vector sanoi väsyneenä. Se oli enemmänkin käsky kuin kysymys. He olivat kummatkin väsymyksestä huonolla päällä. Latch tuhahti.

“Hyvä on, etsi ne puut sitten nopeasti”, hän sanoi ja Vector katosi yön pimeyteen suurten kuusien sekaan.

Pian Vector tuli takaisin syli täynnä pieniä oksia. Latch teki niistä nuotion suuren kiven viereen ja sytytti puut. Sillä aikaa kun hän alkoi paistamaan lihoja nuotiolla, Vector katosi jonnekin kävelemään. Latchia ärsytti hänen laiskuutensa ja välinpitämättömyytensä. Kun hän oli muutamien minuuttien kuluttua paistanut lihat, hän huhuili Vectoria.

“Vec, tule nyt jo syömään! Emme kohta kerkeä jatkaa matkaa aamulla!” hän huusi. Sitten hän tulikin ajatelleeksi, että toivottavasti täällä lähellä ei olisi ketään, joka olisi kuullut. Ei täällä pimeydessä huomaisi, vaikka joku pieni asumuskin olisi lähellä.

Vector olikin ollut yllättävän lähellä. Hän saapui nopeasti Latchin ja nuotion luokse ja kävi istumaan kaatuneen puunrungon päälle.

“Miksi yleensäkään kiirehdimme jatkamaan matkaa, jos sillä ei ole mitään määränpäätä, eikä yrityksellämme toivoa? Eikö voitaisi vain lopettaa tämä matka tähän?” Vector sanoi tylsistyneenä ja toivottomana.

“Mitä? Oletko tosissasi?! Juuri nyt vanhempani ovat jossain tuolla peikkojen kynsissä ja sinä vain toivot pikku rasitusten takia, että jätetään koko matka kesken?!” Latch raivostui todella. Miten joku voisi olla niin tyhmä, ettei välittäisi viattomista ihmishengistä. Vector näytti ensin katuvan sanojaan ja laski päänsä hiljaisena. Sitten hän kuitenkin suuttui Latchille.

“Oletko koskaan ajatellut, että minulla ei ole mitään syytä koston lisäksi jatkaa tätä matkaa! Sinun äitisi ei kuollut sentään kuollut paiserokkoon, eikä isäsi joutunut peikkojen surmaamaksi!” Vector huusi ja nousi seisomaan suuttumuksensa vallassa. Kun hän puhui vanhemmistaan, hänen silmänsä kimmelsivät kyynelistä.

Latch meni hiljaiseksi, mutta päätti sitten vastata Vectorin huutoon. Kohta heidän välillään oli kova riita.

“Luuletko, että minä mahdan sille mitään, että vanhempani sattuvat olemaan kuningas ja kuningatar?!” hän huusi ja Vector vastasi heti perään ivallisesti.

“Niinpä niin. Kaikki menee sinulla niin hyvin, kun olet tuollainen lelliprinssi, jolle ei koskaan tapahdu mitään pahaa! Minä vain joudun kärsimään, eikä minulla ole enää perhettäkään! Ja täällä minä menen sinun perässäsi toivottomalle matkalle kohti kuolemaa, vaikka voisin yhtä hyvin olla jossain kaukana aloittamassa uutta elämää!”

“Anteeksi vain, jos luulin että ystävät tukevat toisiaan! Me sinä vain sinne jonnekin kauas, niin minä pelastan itse vanhempani! Et sinä taida heistä kovinkaan paljon välittääkään!” Latch huusi ja sai Vectorin suuttumaan tarpeeksi.

“Hyvä on! Minä sitten jätän sinut yksin tälle matkalle! Yritä pärjäillä, prinssi. Toivon ettet löydä vanhempiasi nyrjäyttäneenä nilkkansa!” Vector huusi ja nosti reppunsa selkäänsä ja otti yhden paistetun lihanpalan käteensä. Sitten hän kääntyi suuren kiven taakse ja katosi askeleet rapisten pimeyteen. Ensin Latchin valtasi voimakas tunne huutaa Vectorille vielä jotain loukkaavaa perään, mutta sitten hän tajusi, että he olivat ystäviä. Ei lapsuudesta asti tunteneiden ystävien pitäisi riidellä keskenään.

Latch tunti yhtäkkiä itsensä katuvaksi ja suuttuneeksi itselleen. Nyt hän olisi yksin, vailla matkaseuraa ja tuskin näkisi Vectoria pitkään aikaan. Ei olisi pitänyt suuttua Vectorille niin pahasti. Hän potkaisi nuotion raivoissaan sammuksiin. Miten hän olikin näin tyhmä! Hän toivoi, että Vector olisi palannut ja he olisivat pyytäneet toisiltaan anteeksi, mutta missään ei kuulunut liikettä. Hän oli yksin täällä metsässä, kaukana kotoa, joka oli tuhottu ja kaukana vanhemmistaan, jotka olivat vaarassa. Yhtäkkiä hän ei ollut itsekään enää varma, kannattaisiko jatkaa matkaa. Kaikki hänen itseluottamuksensa oli kadonnut hauskan ja aina hyväntuulisen, vaikkakin välillä ailahtelevan, Vectorin mukana.

Latch pureskeli sitkeää lihanpalaa suussaan. Hän oli todella väsynyt, mutta ei voinut nukahtaa. Niin moni asia painoi hänen mieltään. Mitä hän nyt tekisi? Hänellä ei ollut enää kotia, minne palata. Jatkaisiko hän matkaa?

Yhtäkkiä hän kuuli hieman kauempaa naisen kirkaisun ja jotain eläimellistä örinää.

“Peikkoja!” hän henkäisi ja oli hetkessä pystyssä. Hän tulisi näköjään tapaamaan niitä tällä matkalla enemmän kuin tarpeeksi. Latch nousi ylös ja lähti sapeli valmiina suuren kiven luota pohjoiseen. Hän kuuli taas kirkaisun. Enää hän ei jaksanut miettiä Vectoria, nyt saattoi olla tosi kyseessä.

Hän juoksi vähän matkaa todella kapeaa, mutapohjaista kuusien reunustamaa polkua pitkin eteenpäin. Pian hän tuli pienen aukion laidalle. Aukion kohdalla maasto vähän laski, joten vaikutti, että se olisi ikään kuin jossain pienessä kraatterissa. Aukion keskellä oli suuri nuotio, josta leimusi korkeita liekkejä. Nuotion ympärillä istui pienillä kivillä tai puunrungoilla yhteensä neljä peikkoja. Niiden kasvot eivät näkyneet, sillä ne katsoivat toiseen suuntaan. Nuotion vieressä maassa makasi rimpuileva ja sidottu nainen, jolla oli mustat olkapäille ylettyvät hiukset. Hänellä oli harmaa, melko likainen ja rääsyinen hame päällään. Peikot näyttivät ahdistelevan häntä ja hän kirkui koko ajan.

Latch piti sapeliaan ja suurta kilpeään valmiina. Hänen täytyisi pelastaa tuo nainen. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti reagoimaan mitään, aukion pohjoispuolelta kuului raksahdus. Peikot valpastuivat ja ottivat keihäänsä ja pienet teräsmiekkansa esiin ja lähestyivät hitaasti pimeää metsänlaitaa, josta rasahdus oli kuulunut. Jälleen kuului räsähdys, mutta tällä kertaa aukion länsilaidalta. Pusikossa vilahti jokin hahmo. Latch seurasi tilannetta jännittyneenä sivusta ja suunnitteli kohta ryntäävänsä pelastamaan sidotun naisen, joka makasi nyt kauempana peikoista.

Sitten kuului suhahdus ja aukion länsipuolen pusikoista lensi nuoli. Se töksähti terävästi yhtä peikoista olkapäähän. Salamannopeasti heti perään lensi toinen nuoli ja se osui samaa ällistynyttä peikkoa otsaan. Se kaatui maahan tömähtäen. Kolmesta peikosta johtajan näköinen huusi toisille peikoille.

“Hurgramin nimeen, mitä helvettiä te teette! Hyökätkää sen kimppuun!” Pelästyneet peikot lähtivät epäröiden kävelemään kohtia tummia pusikoita. Sieltä ei kuulunut enää mitään ääniä. Johtajan näköinen peikko perääntyi hieman taaksepäin sidotun naisen luokse. Latch yritti siirtyä hiljaa parempaan paikkaan, jotta näkisi piilottelevan jousiampujan, joka varmaankin piileskeli yhä pusikoissa. Juuri kun peikot olivat puskan kohdalla, kyyristynyt Latch menetti tasapainonsa ja kaatui pienen oksan päälle niin, että se naksahti poikki.

Peikot havahtuivat ja lähtivät nyt juoksemaan Latchia kohti. Sitten yllättäen siitä puskasta, josta joku oli ampunut nuolia, hyppäsi Vector taistelukirveensä kanssa. Hän potkaisi toista peikkoa selkään, niin että se kaatui vatsalleen ja iski kirveellään tappavalla voimalla toista peikkoa kylkeen. Vatsallaan makaava peikko yritti ryömiä pystyyn, mutta Vector painoi sen jalallaan maahan ja löi sitä selkään. Vedettyään verisen taistelukirveensä sen selästä, hän katsoi maassa makaavan naisen vieressä seisovaa isoa peikkoa.

“Jahas, oletkin taitava taistelija!” se nauroi röhivällä äänellä. Sitten se nosti maasta vierestään vaarallisen näköisen miekan. Se oli kuin Latchin sapeli, mutta se oli valmistettu jostain hienosti kiiltävästä, vaaleasta metallista. Sen hyvin terävässä terässä oli pieniä piikkejä. Ase näytti hyvin tappavalta.

Vector näytti perääntyvän hieman aseen nähdessään, mutta sitten katsoi maassa makaavaa naista, joka seurasi hiljaa ja pelokkaana tapahtumia. Latch päätti tilaisuutensa tulleen. Hänen täytyi auttaa Vectoria, vaikka he olivat riidelleet. Se oli selvä.
Peikko nauroi ja katsoi kylmästi Vectoria. “Hurgram-jumalan nimeen!” se huusi ja
nosti sapelinsa. “Kuol-”

Silloin Latch oli hypännyt pensaikosta ja rynnännyt peikon taakse. Runitesapeli leikkasi peikon saastaista lihaa. Sen verinen terä pilkisti peikon rintakehän vasemmalta puolelta. Se oli lävistänyt kylmän ja pienen sydämen. Peikko yski verta ja retkahti hervottomaksi tyhjät silmät tuijottaen tyhjyyteen.

Latch veti sapelinsa irti ja peikon ruumis valahti maahan.

“Latch”, Vector sanoi yllättyneenä ja ensin iloisena. Sitten hän näytti hämmentyvän, eikä katsonut Latchia silmiin. Latch kuitenkin hymyili hänelle.

“Vec, olen pahoillani, että huusin sinulle”, hän sanoi.

“Ei se mitään. Ei minunkaan olisi pitänyt suuttua. Eihän muistella sitä riitaa yhtään?”

“Ei”, Latch sanoi ja hymyili. “Mutta ei se mitään jos haluat jättää matkan kesken.”

“Ei, kyllä minä haluan jatkaa. Olin vain vähän väsynyt, enkä itsekään tiedä mitä sanoin. Unohdetaan tämä.” Sitten he taputtivat toisia selkään.

Maassa makaava nainen heidän takanaan rykäisi, että Latch ja Vector huomaisivat hänet. He nolostuivat ja kääntyivät hymyillen avaamaan naisen köydet. Nainenkin hymyili. Ehkä tämä tapahtuma oli ollut jotenkin huvittava sivustakatsojan mielestä.

“Oletko kunnossa? Kuka sinä olet?” Latch aloitti heti kysymisen.

“Olet kaunis”, Vector sanoi yhtäkkiä ilmeenkään värähtämättä, tuijottaen naisen silmiä. Nainen hymyili vienosti.

“Kiitos. Olen ihan kunnossa. Nimeni on Darcy.”


Luku 6: Majatalo Valkoinen Timantti

Latch heräsi vireänä monen tunnin nukkumisen jälkeen. Hän nousi ylös makuupussistaan ja kävi nojaamaan suureen kiveen. Aurinko paistoi jo korkealla. Vectorin makuupussi oli tyhjä ja Darcykin oli jo hereillä.

Eilen yöllä Latch ja Vector olivat pelastaneet Darcy Woodsburyn ahdistelevilta peikoilta. Hän ei ollut vielä ehtinyt kertoa itsestään muuta kuin nimen ja sen, että asuu Faladorissa vanhempiensa kanssa. Hänen isänsä on Faladorin parhaimman majatalon, Valkoisen Timantin johtaja. Vector ja Latch olivat pyytäneet hänet mukaansa matkalleen Faladorin ohi, sillä sinne päin heidän matkansa mitä luultavimmin suuntautuisi, jotta hän pääsisi kotiin.

“Vec!” Latch alkoi huhuilla. “Missä olet?” Pian kuului jalkojen kahinaa ruohikkoa vasten ja Vector ilmestyi näkyviin.

“Huomenta. Kävin siellä peikkojen leiripaikan luona, ja löysin peikkojen repusta leipää”, hän sanoi ja piti käsissään suurta limppua. Sitten hän mursi siitä palan ja heitti Latchille. “Darcy on tuolla vähän matkan päässä etsimässä marjoja matkaevääksi. Mennäänkö hänen luokseen ja kysellään miten hän päätyi tänne?”

“Joo, mennään vaan. Mitähän hän teki täällä korvessa ja niin myöhään?” Latch mietti itsekseen ja puraisi leivänpalaa. Se oli kovaa ja kuivunutta, mutta sai kelvata paremman syötävän puitteissa. He lähtivät kävelemään hieman itää kohti loivaa rinnettä alaspäin.

“Tuolla hän on!” Vector huudahti ja osoitti eteenpäin. Latch katsoi Vectorin näyttämään suuntaan ja näki naisen istuvan selkä heihin päin kyyristyneenä pienen kimmeltävän puron varrella. He lähtivät kävelemään häntä kohti ja kuultuaan heidän askeleet Darcy kääntyi tummat hiukset liehuen.

“Mitä te täällä teette?” hän kysyi hymyillen ja nousi seisomaan.

“Tulimme vain katsomaan, oletko jo löytänyt marjoja”, Latch sanoi ja katsoi kysyvästi Darcya ja puroa.

“Ainiin! Öh.. Unohdin sen kokonaan ja tulin tänne purolle pesemään kasvoni”, Darcy sanoi ja punastui. “Olen joutunut vähän rämpimään maassa, kun ne peikot nappasivat minut.”

“Miten ylipäätänsä jouduit napatuksi?” Vector kysyi.

“Niin. Emme tiedä sinusta muuta kuin, että asut Faladorissa ja että nimesi on Darcy”, Latch sanoi. Darcy punastui taas vähän.

“Olette oikeassa. Te pelastitte minut, kyllä minä teille voin kertoa muutakin kuin nimeni”, hän sanoi ja huitaisi hätäisesti auringonvalossa kimmeltävät mustat hiuksensa pois silmiltään. “Ajattelin vain isäni sanoja. Hän aina käski olla kertomatta mitään ventovieraille.”

“Se on kyllä totta. Ei sinun ole pakko kertoa itsestäsi jos et halua”, Latch sanoi.

“Ei, kyllä minä voin kertoa. Tiedän, että olette kilttejä. Ettehän olisi muuten pelastaneet minua niin urheasti ja tarjonneet minulle vielä turvallista yösijaakin”, Darcy sanoi. “Asun siis isäni ja äitipuoleni kanssa Faladorissa. Toissapäivänä isä pyysi minua viemään pienen lähetyksen jollekin miehelle Edgevilleen. Majatalon nimissä tietysti”, hän alkoi kertoa mahdollisimman kuvailevasti. Hänestä näki selvästi, että hän luotti näihin kahteen mieheen ja piti heitä elämänsä sankareina. Latch vilkaisi välillä ympärilleen ja yritti arvioida, kuinka pitkällä päivä olisi. Heidän täytyisi kohta jatkaa matkaa.

“Lähdinkin sitten eilen heti aamusta kävelemään polkua pitkin kohti Barbaarikylää ja sitten sieltä Edgevilleä kohti. Jouduin kuitenkin pysähtymään tässä lähistöllä alkuyöstä, sillä näin suuren peikkoarmeijan, joka tuli idästä. Ajattelin vain piiloutua siltä, ja juoksin polulta metsään ja piileskelin siellä niin kauan, kunnes arvelin armeijan kävelleen ohi. Tulin piilostani, mutta yhtäkkiä takanani olevista pusikoista hyppäsi neljä peikkoa, jotka ottivat minut vangiksi”, Darcy sanoi hengähtäen. “Sitten tiedättekin, mitä tapahtui.”

“Näit siis suuren peikkoarmeijan?” Latch kysyi ja hänen toivonsa nousi hieman. “Tiedätkö minne se oli menossa?”

“En”, Darcy sanoi ja ihmetteli Latchin kysymystä. Latch vaipui taas epätoivoon. “Mutta sen näin, että se suuntasi jonnekin länteen. Mikä teitä siinä armeijassa kiinnostaa? Ovatko peikot muka todella sotajalalla?”

“Ovat. Etkö tiennyt?” Latch kysyi ällistyneenä ja katsoi Vectoriin. “Tämä meidän ‘matkamme’ liittyy juuri peikkoihin, vai mitä Vec?” hän jatkoi siirtäen vastuun tarinasta hänen kerrottavakseen.

“Häh? Ai, ööhh…” Vector sanoi hämmentyneenä ja alkoi miettiä mitä sanoisi. “Minä olen siis Vector Grove ja tämä tässä on Latch Privlidge…”

“Ai Privlidge?” Darcy sanoi hämmästyneenä ja tuijotti Latchia.

“Aivan niin”, Vector sanoi tuhahtaen, koska hänet keskeytettiin. “Aivan niin. Latch on Varrockin kuninkaan poika. Tarkalleen ottaen Varrockin prinssi. Tulemme kummatkin Varrockista.”

“Vau! En ole koskaan nähnyt sinua, vaikka olet sentään Varrockin prinssi!” Darcy sanoi arvostusta ja ihailua äänessään. “Entä miksi te sitten olette täällä kaukana kotoa?”

“Olin juuri tulossa siihen”, Vector sanoi hieman äreästi. Darcy punastui nolostuneena. “Yritän kertoa tämän lyhyesti. Olimme toissapäivänä erämaassa kahdestaan metsästämässä demoneita. Kun palasimme iltapäivällä Varrockiin, huomasimme, että se oli aivan raunioina.” Darcy hengähti hämmästyneenä ja meinasi sanoa jotain, mutta päätti sitten olla keskeyttämättä. “Näimme kaikkialla ruumiita ja tuhoutuneita taloja. Peikot olivat hyökänneet jättimäisellä armeijalla apunaan barbaareita ja muutama kukkulajätti. Tapasimme kaupungissa eloonjääneen vanhuksen, joka kertoi meille mitä oli tapahtunut. Peikot olivat pakottaneet barbaarit mukaan sotajoukkoon tuhoamaan Varrockia. Tuhoaminen ei kuitenkaan ollut ainoa syy. Peikoilla on nimittäin jokavuotinen uhrausrituaali, jonka takia niiden pitää viedä jonnekin pohjoisessa olevalle uhripaikalle uhrilahja. He aikovat käyttää ihmisen verta lahjana Hurgram-jumalalleen.”

“Ne saastat ottivat isäni ja äitini vangeiksi mukaansa! Ne aikovat uhrata heidät!” Latch sanoi kovalla äänellä ja puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti tyhjyyteen. Hänen itseluottamuksensa kasvoi jälleen roimasti halusta kostaa.

“Mutta… Sehän on kauheaa! Varrockin kuningas ja kuningatar! Minä… olen pahoillani”, Darcy kiirehti omalta järkytykseltään sanomaan. Hänestä näki, ettei hän ollut kuullut uutista Varrockin tuhoamisesta.

Vector oli nyt uppoutunut kertomaan tarinaansa joten hän jatkoi sitä. “Sen takia siis lähdimme matkaan. Seuraamme peikkoja, pelastamme Latchin vanhemmat ja kostamme kaikkien niiden tappamien läheistemme puolesta!” hän sanoi vahvalla äänellä, mutta Latch näki hänen silmäkulmassaan kimmellystä. Oli vaikeaa menettää viimeinen läheinen perheenjäsen. Varsinkin peikkojen surmaamana. Vector oli kuitenkin jälleen Latchin tukena.

Vector pyyhkäisi kädellään hätäisesti silmäkulmaansa ja kertoi tarinan loppuun asti. “Matkasimme tätä tietä pitkin kohti länttä peikkojen jäljessä ja tultuamme tänne Jäävuoren kupeeseen yöpymään, kuulimme läheltä ääntä. Niin löysimme sinut sidottuna peikkojen luota ja tässä ollaan”, hän lopetti.

Vähän aikaa oli hiljaista, kunnes Darcy päätti puhua. “Tajusin heti, että olette urheita kun pelastitte minut. En kuitenkaan tajunnut teitä näin urheiksi! Uskalsitte lähteä valtavan peikkoarmeijan perään noin vain pelastaaksenne sinun vanhempasi”, Darcy sanoi ihaillen ja myötätuntoa tuntien ja katsoi vuoroin Latchia, vuoroin Vectoria. He kummatkin punastuivat noin kehuvista sanoista.

“Tuota… Tiedämme nyt siis minne olemme menossa. Lähdetäänkö matkaan?” Latch kysyi ja toivoi pääsevänsä taas peikkojen jäljille. Vector nyökkäsi ja kääntyi Darcya kohti.

“Lähdetään vain”, Darcy sanoi. “Isäni varmasti odottaa minua kotiin, vaikka kadotinkin sen lähetyksen, mikä minun piti viedä.”

“Varmasti”, Vector sanoi hymyillen ja he lähtivät matkaan kohti Faladoria.


Muutamien tuntien päästä

Latch, Vector ja Darcy kävelivät reippaina suuresta kolmihaaraisesta risteyksestä etelään päin. Kun he olisivat vieneet Darcyn isänsä luokse Majatalo Valkoiseen Timanttiin ja käyneet juttelemassa Faladorin kuninkaalle Varrockin tapahtumista, he palaisivat tähän risteykseen, jonka keskellä oli upea kivinen patsas, ja menisivät luoteisesta haarasta, sillä peikkoarmeijan jäljet näyttivät kulkevan sitä tietä.

Pian kolmikon edessä kohosivat Faladorin vaaleanharmaat, jykevät muurit ja suuri aukinainen portti jonka edessä seisoi muutama vartija. Heidän kävellessä portista suureen kaupunkiin, vartijat tarkkailivat heitä. He eivät tietenkään vaikuttaneet epäilyttäviltä reissaajilta, joten heidät päästettiin kulkemaan läpi.

Heti kaupunkiin astuttuaan he näkivät suuren aukean, joka vilisi väkeä. Oli kaikenlaisia kauppiaita ja esiintyjiä. Iltapäivät Faladorissa olivat aina todella vilkkaita. Muutama ihminen tuijotti tätä kolmikkoa, kun he kävelivät ohi. Ehkä vain sen takia että Latchilla ja Vectorilla oli vielä haarniskat päällään, eikä se ollut kovin yleistä näin lämpimällä säällä. Aukion ympärillä oli useita kauppoja ja taloja.

“Seuratkaa minua! Valkoinen Timantti on täälläpäin!” Darcy sanoi Vectorille ja Latchille ja lähti puikkelehtimaan ihmismassa läpi etelää kohti. Vector ja Latch seurasivat häntä välillä vahingossa paksuilla haarniskoillaan ihmisiä tuuppien. He saivat muutaman kauppiaan huudot peräänsä, mutta jatkoivat Darcyn seuraamista. Kun he olivat päässeet aukion toiseen laitaan ihmismassan läpi, he näkivät Darcyn jo odottavan heitä.

“Eikö oltaisi voitu kiertää aukiota?” Latch kysyi tylsistyneenä ja katsoi aukiolle päin, josta vielä kuului jonkun vihamielistä huutoa.

“Oltaisiin, mutta näin päästiin nopeammin”, Darcy sanoi ja hihitti. Latch punastui.

Latch ja Vector tajusivat vasta nyt, että seisoivat erään pubin oven vieressä. Isossa vaalea tiilisessä talossa oli kaksi kerrosta. Darcy ei enää jatkanut matkaa.

“No? Minne nyt? Missä se majatalo on?” Latch kysyi. Darcy hymyili ja alkoi lähes nauramaan.

“Tässähän se on! Seisomme sen vieressä!” hän sanoi hihittäen ja osoitti pubin toisen kerroksen ikkunan viereen. Seinässä oli kyltti, jossa oli valkoisen timantin kuva ja luki: “Majatalo”.

“Mutta luulin tätä pubiksi!” Latch sanoi ihmeissään ja tuijotti ulko-oven vieressä olevaa suurta kylttiä jossa luki: “Faladorin pubi”. Lisäksi kyltissä luki kapakan erikoisuuksia.

“Pubihan tämä on!” Vector sanoi yhtä ihmeissään.

“Alakerta on toki kapakkaa, mutta tiskiltä voi ostaa yöpymishuoneen ja yläkerrassa on itse majatalo! Olisittepa nähneet ilmeenne äsken!” Darcy sanoi hihittäen. Vector katsahti Latchiin ja he tuijottivat toisiaan hymyillen.

He astuivat nyt sisään pubiin, jossa oli melko hämärää ja tunkkaista. Suoraan edessä ovelta päin katsottuna oli baaritiski, jonka takana seisoi tukevahko ruskeaviiksinen kalju mies. Hän tuijotti heitä kolmea ja odotti näköjään, että he tulisivat kaljalle. Latch katseli ympärilleen ja näki vain kaksi raihnaista miestä takapöydässä hörppimässä suuresta tuopista olutta.

Darcy käveli baaritiskin eteen Vector ja Latch perässään. Heidän tullessa lähemmäs tiskiä, baarimikon ilme kirkastui tylsistyneestä hämmästyneeksi ja iloiseksi.

“Darcy, tulit takaisin!” hän huudahti iloisena. “Isäsi on odottanut hieman huolestuneenakin sinua. Hän katui että lähetti sinut yksin viemään lähetystä. Mukava kun olet kotona!” Latch näki Darcyn hymyilevän baarimikolle takaisin.

“Mukava nähdä sinuakin Henry. Onko isä ylhäällä huoneessaan vai kotona?” Darcy kysyi.

“Huoneessaan ylhäällä. Keitäs nämä nuorukaiset, joiden kanssa olet, ovat?” Henry sanoi mukavan tuttavalliseen sävyyn. Baarimikko tuijotti nyt vaivaantunutta Vectoria ja Latchia.

Darcykin vilkaisi heitä ja sanoi sitten hymyillen Henrylle: “Kaksi pelastajaani vain. Voin kertoa koko tarinan myöhemmin”, hän sanoi hymyillen ja lähti kävelemään kohti tiskin vieressä olevia portaita. Latch ja Vector lähtivät kävelemään hänen peräänsä. Henry huikkasi heidän peräänsä: “Tervetuloa Faladoriin!”

He nousivat portaat yläkertaan, pitkään aulaan, jonka seinillä oli ovia huoneisiin. Huoneita oli monta ja ne olivat tarkoitettu majatalon asukeille. Aulan tummat puiset seinät ja lattia toivat kotoisaa tunnelmaa.

“Tulkaa tänne”, Darcy sanoi ja lähti kävelemään portailta oikealle. Aulan toisessa päässä hän pysähtyi Vector ja Latch kannoillaan. Edessä aivan muiden kaltainen ovi, jossa kuitenkin luki kullattuun laattaan kaiverrettuna: “O. Woodsbury”. Darcy kokeili avata ovea kullatusta ja taiteellisesta ovenkahvasta, mutta ovi oli lukossa. Sitten hän päätti vain koputtaa oveen. Latch ja Vector seisoivat vähän sivummalla ja riisuivat samalla painavia haarniskoitaan. Pian oven takaa kuului askelia ja lukossa rapisi. Ovi aukesi ja kuusikymppinen harmaahiuksinen ja -partainen Darcyn isä avasi.

“Rakas tyttöni!” hän huudahti yllättyneenä ja iloissaan. Isä ja tytär halasivat siinä oviaukossa ja Latch ja Vector seisoivat vieressä. “Mukava nähdä sinua taas, tyttöni! Miten matka meni? Saitko lähetyksen perille?” isä kyseli, eikä näköjään ollut vielä huomannutkaan poikia sivummalla.

“En saanut lähetystä perille. Hukkasin sen, olen pahoillani”, Darcy sanoi surullisena. “Eräät peikot nappasivat minut, mutta nämä urheat pojat pelastivat minut ja toivat tänne!” hän jatkoi iloisena ja irrotti itsensä isänsä halauksesta. Darcyn isä katsahti nyt ensimmäistä kertaa Latchiin ja Vectoriin, jotka hymyilivät kohteliaasti takaisin.

Darcyn isä oli hämmentynyt, mutta halusi kuulla kaiken tyttärensä matkasta. “Käykää kaikki kolme sisään! Haluan kuulla kaiken matkastanne!” hän sanoi ja ohjasi heidät melko suureen työhuoneeseensa.

“Minun nimeni on Olaf Woodsbury ja olen Majatalo Valkoisen Timantin johtaja”, hän sanoi Latchille ja Vectorille istuutuen ikkunan vieressä olevaan nojatuoliin leveästi hymyillen.


Luku 7: Muurin taakse

Latch ja Vector istuutuivat Darcyn kanssa Olafin osoittamalle nahkasohvalle, joka oli vastapäätä nojatuolia, jossa Olaf istui. Latch katseli ympärilleen. Huone ei ollut kovinkaan iso, mutta silti monta kirjahyllyä koristivat sen seiniä. Olafin takana oleva ikkuna oli auki ja verhot lepattivat pienessä tuulenvireessä. Huone tuntui todella kotoisalta.

“No, älkää pitäkö minua jännityksessä”, Olaf sanoi ja hymyili niin, että hänen pyöreät kasvonsa näyttivät vielä hyväntahtoisemmilta. “Mitä matkallanne oikein tapahtui? Ja keitä te urheat pojat olette?”

Vector katsahti Latchiin ja Latch alkoi kertomaan. “No, ensinnäkin, olen Latch Privlidge ja ystäväni on Vector Grove ja olemme kotoisin Varrockista.”

“Hetkinen”, Olaf keskeytti hämmästyneenä. “Tarkoitatko, että olet kuningas Arthurin poika?”

“Kyllä, herra. Olette varmaankin jo kuulleet miten Varrockissa kävi?” Latch kysyi ja näki Vectorin tuijottavan surullisen näköisenä lattiaa.

“Huhu on kiertänyt hyvin. Olen pahoillani vanhempiesi puolesta, poika. Mitä te täällä teette ja miten selvisitte hyökkäyksestä?”

“Olimme juuri hyökkäyksen aikaan erämaassa metsästämässä demoneita ja huomasimme tuhon vasta kun palasimme kaupunkiin”, Latch kertoi. “Saimme selville mitä oli tapahtunut ja päätimme kostaa niille peikoille ja pelastaa vanhempani.” Latch piti tauon ja huomasi Vectorin olevan todella surullinen. “Vectorin isä… hän oli yksi niistä kyläläisistä, joka kuoli urheasti taistellessaan peikkoja vastaan. Lähdimme siis seuraamaan peikkoja ja kostamaan heille.”

“Olen pahoillani puolestasi, poika”, Olaf sanoi. Vector vastasi hiljaa: “Kiitos.”

Kaikki olivat hetken hiljaa, kunnes Latch taas jatkoi: “Seurasimme peikkoja pitkän matkan länteen jalanjälkiä seuraten. Yhtenä yönä, kun päätimme käydä etsimään Jäävuoren rinteiden läheisestä metsiköstä yösijaa, kuulimme yhtäkkiä kauempaa avunhuutoja. Päätimme mennä valppaina katsomaan, mitä siellä tapahtui…”

Darcy, joka oli ollut pitkään hiljaa, jatkoi tarinaa: “Pojat tulivat erään aukion reunalle jonne muutama peikko oli tehnyt leirin. Nämä peikon olivat vanginneet ja sitoneet minut kun olin toimittamassa sitä postia Edgevilleen. Minä siis makasin siinä niiden nuotion vieressä sidottuna ja huomasin pian aukion laidalla piileskelevät pojat. Sitten he yllättivät peikot ja taistelivat urheasti pelastaen minut.” Latch ja Vector punastuivat hieman.

“Sittenkö nämä pojat saattoivat tänne Faladoriin?” Olaf kysyi Darcyltä.

“Niin.”

“Teitte hyvin ritarillisen teon, pojat. Ansaitsette jonkin palkkion. Tiedänkin juuri hyvän asian, mistä muistatte aina olla urheita”, Olaf sanoi hymyillen ja nousi nojatuolistaan. Hän käveli ikkunan edessä olevan lipaston luokse ja avasi ylimmän laatikon. Sitten hän otti sieltä jotain ikkunasta tulevassa auringon valossa kimaltelevaa ja pyysi poikia nousemaan.

“Nämä ovat Majatalo Valkoisen Timantin medaljonkeja, eli koruja. Eivät kuitenkaan mitään rihkamaa”, hän sanoi hymyillen ja näytti poikien edessä kahta korua, joissa oli hopeinen todella ohut nauha, josta riippui peukalon kokoinen, hienosti kimmeltävä salmiakin muotoinen timantti. “Vain kaikilla majatalon työntekijöillä ja oikein tärkeillä vieraillamme on oikeus pitää tällaista”, hän jatkoi ja näytti omassakin kaulassaan riippuvaa korua. Myös Darcylla oli samanlainen. Olaf laittoi poikien kaulaan nuo hienot korut.

“Kiitos paljon, nämä ovat upeita!” Vector kiitti. “Mutta ei teidän olisi tarvinnut.”

“Voi kyllä minun tarvitsi”, Olaf sanoi. “Olette ansainneet Valkoisen Timantin kunnianosoituksen!”

Kaikki olivat hetken hiljaa, mutta kun hiljaisuus muuttui jo vaivaantuneisuudeksi, Latch päätti puhua. “Meidän täytyisi kyllä jatkaa jo matkaa, tai meillä ei ole mitään mahdollisuutta saada peikkoja kiinni. Käymme ensin varmaankin kuninkaan luona kertomassa kaiken, minkä tiedämme peikoista ja yritämme pyytää apujoukkoja matkallemme. Mutta kiitos kaikesta ja toivottavasti tapaamme vielä, herra Woodsbury.”

“Eipä kestä, pojat. Ilo oli minun puolellani”, Olaf sanoi poikien noustessa ja kävellessä ovelle. Latch näki Darcyn katsovan haikaillen heidän peräänsä, mutta ei puhunut. “Hei sitten, Darcy!” Vector sanoi.

“Hei!” hän vastasi hiljaa. Pojat poistuivat huoneesta ja oven sulkeuduttua he lähtivät kävelemään portaille ja alas pubiin. Alhaalla oli yhtä hiljaista kuin silloin, kun he vähän aikaa sitten olivat astuneet tänne. Tiskin takana seisoi baarimikko Henry ja hymyili heille samalla kun kuivasi isoa oluttuoppia. Latch ja Vector hymyilivät takaisin ja suuntasivat ovelle. Heidän astuttuaan ulos, he huomasivat taivaan olevan pilvinen ja uhkaavan näköinen. Enää ei ollut niin lämminkään kun heidän saapuessaan Faladoriin.

“Menemme siis kuningas Theodonin puheille?” Latch kysyi.

“Juu”, Vector vastasi hiljaa ja he lähtivät kävelemään tietä etelään, jossa kohosi upea valkomuurinen linna. He eivät kuitenkaan kerinneet pitkälle, ennen kuin heidän takaansa kuului huuto.

“Odottakaa, pojat!” Latch ja Vector kääntyivät ja näkivät Darcyn juoksevan hymyillen heitä kohti.

Latch hymyili Vectorin kanssa takaisin, mutta he olivat ihmeissään. Ennen kuin kumpikaan heistä ehti avata suutaan, Darcy puhui.

“Kysyin isältäni voisinko tulla teidän mukaanne matkalle peikkojen perään. Isä oli ensin vastahakoinen, mutta antoi minulle kuitenkin luvan tulla mukaan!” Darcy sanoi innostuneen ja iloisen näköisenä.

“Mukavaa, että tulet mukaamme!” Vector sanoi iloisena. “Mutta miksi sinä halusit?”

“Kai minun täytyy jotenkin teille korvata se, että pelastitte henkeni!” Darcy sanoi intoa täynnä ja hymyili säteillen. Vector ja Latch hymyilivät myös ja katsoivat toisiaan.

“Nyt meitä on sitten kolme lähdössä kaikkien aikojen matkalle”, Vector sanoi ja katsoi Darcya. Sitten he lähtivät kävelemään linnaa kohti. Faladorin kuningas Theodon asui kaupungin keskellä linnassaan, vallihaudoin erotettuna muusta kaupungista. Vector, Latch ja Darcy astelivat leveän ja jykevän kivisillan yli ja astuivat suuren rautaisen ristikkoportin eteen. Kaksi vartijaa portin edessä valkoisissa sotisovissaan nostivat terävät miekkansa tupeistaan ja kolmikon ja heidän katseensa kohtasivat.

“Kertokaa nimenne ja asianne, Saradomin nimeen!” toinen vartijoista huusi kurinalaisella äänellä.

“Olemme…” Vector aloitti ja astui lähemmäs vartijaa.

“Latch Privlidge, olen Latch Privlidge”, Latch sanoi ja tönäisi Vectorin sivuun. “Olette varmaankin kuullut isäni, kuningas Arthurin ja kotikaupunkini kohtalosta, eikö vain?” Vartijat nyökkäsivät ihmetellen ja katsahtivat toisiaan kysyvästi.

“Meillä on asiaa liittyen peikkojen armeijaan, joten voitteko päästää meidät kuninkaan puheille?” Latch kysyi.

“Siinä tapauksessa toki, mutta teidät tutkitaan muurien sisällä, välttämätön turvatoimi”, vartija sanoi ja huudahti sitten jonnekin muurin harjalle kovaan ääneen: “Hoi, Troy! Portti ylös!”

Ruosteinen portti kohosi hitaasti ylös ja pian Latch, Vector ja Darcy olivat linnan suurella pihamaalla ja heitä ympäröivät linnan muurit ja itse linnarakennus. Koko linna ja sen muurit oli valmistettu samasta vaaleanharmaasta, lähes valkoisesta, kivestä. Se sopi hyvin sillä olihan paikka Valkoisten Ritareiden koti yhtä paljon kuin kuninkaan linnakin. Pihamaalla näkyikin kauempana muutama kokonaan valkoiseen haarniskaan pukeutunut sotilas, jolla oli käsissään pitkä ja voimakkaan näköinen kahden käden miekka, joka oli tehty samasta materiaalista kuin haarniska ja kilpikin.

“Mistä nuo sotilaiden valkoiset haarniskat ovat oikein tehty?” Latch kysyi katsellen, kuinka kaksi Valkoista Ritaria iskivät miekkansa voimalla yhteen. Samalla Latch, Vector ja Darcy joutuivat vartijoiden toimittamaan ruumiintarkastukseen.

“Etkö tiedä?” Darcy kysyi hämmästyneenä.

“Ne valmistetaan suurimmaksi osaksi runitemalmista, kuten normaalit runitehaarniskat, mutta lisäämme niihin muutamaa omaa ainesosaamme ja maalaamme ne valkoisiksi eräällä salaisella maalilaadulla, jonka ansiosta väri ei kulu paljoa”, toinen vartijoista sanoi samalla kun tunnusteli Vectorin reppua ulkoapäin.

“Mitä ainesosia, jos saan kysyä?” Vector kysyi.

“ Hieman kultaa ja hopeaa, se saa kokonaisuudesta vahvemman ja kestävämmän”, vartija vastasi ja sitten sanoi: “No niin, voimme mennä kuningas Theodonin puheille. Seuratkaa meitä.”

Valkoiset Ritarit johdattivat meidät linnan upealle sisäpihalle, jolla näkyi muita sotureita harjoittelemassa taistelutaitoja. Latch, Vector ja Darcy johdatettiin suuresta tammipuisesta ovesta sisään linnan alakerrokseen, joka oli hienosti koristeltu erilaisilla haarniskoilla ja patsailla. He nousivat kaksi kerrosta ylemmäs aivan ylimpään kerrokseen. Portaat nousivat suoraan oven eteen, jota vartioi kaksi Valkoista Ritaria.

“Mitä asiaa heillä on?” sanoi toinen heistä asettuen joukon tielle.

“Varrockin prinssin ja hänen ystäviensä täytyy tavata kuningas, joten päästäkää heidät”, sanoi toinen kaveruksia johdattaneista ritareista, jonka jälkeen vartijat avasivat oven.

Latch huomasi sisään astuessaan ovessa olevan kultaisen kyltin jossa luki isolla tekstillä “Kuningas Theodon II”. Huone, johon he astelivat oli suuri ja valoisa. Ikkunat olivat oven vastakkaisella seinällä ja niiden edessä oli suuri tummanruskea pöytä, jolla oli joitain kirjoitustavaroita ja paperia. Pöydän takana istui vanha harmaahiuksinen ja ryppyinen mies, Theodon. Pöydän toisella puolella oli toinen tuoli jossa istui joku selkä heihin päin. Vitivalkoiselle seinälle oli kiinnitetty useita hienoja maalauksia, jotka luultavasti olivat jonkun tunnetun taiteilijan maalaamia. Lisäksi seinän vieressä seisoi kaksi korkeaa kirjahyllyä täynnä kirjoja.

“Varrockin prinssillä on teille kiireellistä asiaa, sir” yksi Valkoinen Ritari huikkasi ovelta.

“Etkö näe että minulla on tässä juttu kesken veljesi kanssa, Willhelm?” kuningas sanoi yllättävän lempeällä ja rauhoittavalla äänellä, vaikka sanoma kuulosti erilaiselta. Theodon katsahti ensimmäistä kertaa Latchiin, Vectoriin ja Darcyyn. Hän hymyili todella lämpimästi. Sanansa hän kuitenkin osoitti tuolissa istuvalle miehelle.

“Olen pahoillani Marc, mutta näiden nuorten asia on kiireellinen. Voimme palata asiaan myöhemmin.” Mies nousi saman tien.

“Ei se mitään”, mies sanoi kuninkaalle ja käännähti sitten Latchia ja muita kohti. “Mutta tämähän on kunnia! Varrockin prinssi!” Hän huudahti ja tuli innokkaana kättelemään Latchia.

“Ööhm… Kiitos kunniasta, herra..?”

“Marc Shiverwall, Valkoisten Ritareiden sotilaallinen johtaja.”

Yhtäkkiä Latch huomasi jotain outoa. Se pelotti häntä hetken, sillä hän ymmärsi, että oli kuullut varmasti tuon äänen ennenkin. Hän katsoi tarkemmin tämän miehen kasvoja. Musta siilitukka ja arpi, joka kulki poskesta leukaan eivät tuoneet mitään muistikuvia, mutta Latch oli varma, että tunsi nuo kasvot. Hän oli aivan varma, että tunsi nuo jykeväpiirteiset kasvot.

“Hauska tavata. Anteeksi, mutta olemmeko kenties tavanneet joskus?” Latch kysyi ja Vector, Darcy ja kuningas seurasivat juttelua äänettömästi. Ovivartijat olivat jo sulkeneet oven perässään.

“En usko, sillä olen kasvanut sotilaallisessa kasvatuksessa täällä linnassa. Olen asunut täällä lähes koko ikäni”, March vastasi oudosti hymyillen. “Nähdään myöhemmin, sir”, hän lausui kuninkaalle ja poistui huoneesta.

Tuli lyhyt hiljaisuus, kun kuningas odotti kolmikon kertovan asiansa, mutta Latch mietti yhä, mistä hän tunsi tuon miehen.

“No, oliko teillä jotain asiaa vai ei?” kuningas Theodon sanoi naurahtaen. Latch heräsi mietinnästään ja pienen takeltelun jälkeen sai kerrottua asiansa kuninkaalle.

“Tarinanne mukaan olette nähneet paljon vaivaa jo päästäksenne puheille minun kanssani.” kuningas sanoi kunnioitusta äänessään. “En sen takia sallisi teidän lähtevän täältä ilman minun tukeani. Tiedän nimittäin miten henkilökohtaista tämä on teille. Eikä pelkästään teille, vaan myös koko Gielinorille, sillä Varrockin tuho on järkyttänyt koko maata.”

“Kiitämme paljon jos saisimme vähänkin tukea matkallemme”, Latch sanoi.

“Meillä ei nimittäin ole mitään mahdollisuuksia yksin sata tai tuhatpäistä armeijaa vastaan”, Vector lisäsi.

“Ymmärrän kyllä,” kuningas vastasi. “Minun puolestani saatte vaikka kaikki Valkoiset Ritarit mukaanne, mutta luotan aina tällaisissa Ritareihin liittyvissä päätöksissä oikeaan käteeni ja Faladorin sotilaalliseen johtajaan, Marciin. Tapasittekin hänet jo tässä äsken”

“Hänkö voi antaa meille luvan armeijaan?” Darcy liittyi keskusteluun.

“Kyllä, ja älkää huoliko, uskon että hän tekee oikea päätöksen”, kuningas sanoi hymyillen. Hän oli itse hyvyyden ja lempeyden perikuva kun hän puhui ja hymyili. Hänen koko olemuksensa oli rauhoittava. “Menkäähän nyt hänen puheilleen, meillä ei ole aikaa hukattavana sen peikkoarmeijan kanssa. Hänen oma huoneensa on aivan tämän minun huoneeni vieressä ja ovessa on kyltti.”

“Kiitos, että saimme tavata teidät”, kolmikko sanoi.

“Ei teidän tarvitse kiitellä. Onnea matkaan ja Saradomin siunausta!” Theodon II toivotti ja hymyili heille.

Latch, Vector ja Darcy astuivat ulos kuninkaanhuoneesta takaisin käytävään ja huomasivat heti käytävää eteenpäin kävellessään oven, jossa luki kaunokirjaimin “Sotajohtaja Marc Shiverwall”.

“Nyt toivotaan parasta”, Vector sanoi ja koputti oveen. Pian oven takaa kuului askeleita ja ovi aukeni. Huone oli lähes samanlainen kun kuninkaankin, paitsi että kirjahyllyt puuttuivat seiniltä ja taulujen tilalla oli muutama upea sotahaarniska vitriinissä.

Shiverwall näytti hieman hämmästyneeltä kun näki ketkä olivat ovella. “Hei… Krhm… Mitäs te täällä teette?” hän sanoi ja hymyili väkinäisesti.

“Meidän…”, Latch ehti aloittaa, mutta Darcy tökkäsi häntä huomaamattomasti kylkeen ja sanoi: “Anteeksi, sir, mutta meillä olisi tärkeää asiaa joka liittyy sinun johtamaan armeijaasi. Kuningas ohjasi meidät tänne.”

“Hmm, ymmärrän kyllä hyvin. Tulitte oikeaan paikkaan”, Marc sanoi jo avasi oven selälleen ja ohjasi heidät sisään. “Käykää istumaan tälle sohvalle tässä”, Marc sanoi osoittaen pöytänsä vieressä olevaa prameaa, punaista, puunojaista sohvaa, jonka vieressä edessä oli pieni pöytä teekuppeineen.

“Samettia?” Darcy kysyi Marcilta hypistellen sohvan pintaa.

“Aivan”, sanoi Marc ylpeänä. “Parasta laatua.” Aina kun Marc hymyili, näytti hänen hymynsä jotenkin vaivalloiselta. Latch arveli että se saattoi johtua hänen poskessaan olevasta arvesta. Latch mietti yhä, mistä hän tunsi tuon miehen, mutta keskustelun ajaksi hän jätti sen asian taka-alalle.

“Tämä huoneesihan on upea! Olet varmasti hyvässä asemassa täällä Faladorissa”, sanoi Darcy ihaillen, samalla kun Marc kaatoi heille pöydällä oleviin koristeltuihin teekuppeihin kannusta teetä. Vaikka kaikki olikin hienoa sotajohtajan huoneessa, alkoi Latchista ja Vectorista tuntua, että Darcy yritti jotain. Ehkä hän yritti mielistellä häntä, jotta heillä oli parempi mahdollisuus saada haluamansa.

“Kiitos. Ja olenhan minä tosiaan kuninkaan jälkeen kaikista valtaa pitävin täällä Faladorissa.”

“Ja olet vielä noin nuori!” Darcy sanoi imartelevasti. Latch ja Vector punastuivat ja toivoivat ettei hän menisi enää pidemmälle tuossa teeskentelyssä.

Latch ja Vectorkin pääsivät kuitenkin äänen lopulta kun he kertoivat vuorotellen kaiken mitä heille oli käynyt ja mitä he tarvitsisivat. Asian kuultuaan Marc tuntui miettivän hetken, sillä hän hipoi arpeaan ja tuijotti kaukaisuuteen.

“Pyydän, sir. Tässä on nyt kyse Varrockin kuningasparista”, Darcy sanoi mahdollisimman hellyttävällä äänellä.

Sitten Marc katsahti Latchiin ja sanoi: “Aivan niin, aivan niin. Tämä on todella tärkeä asia teille ja ovathan Arthur ja Medaleine… tuota… todella arvovaltainen pari.”

Latch näki, että Marcin kasvoilla ei häivähtänytkään hymy. Pienen hiljaisuuden sattuessa Marc veti syvään henkeä ja se jonkinlainen epävarmuus hänen kasvoiltaan oli tiessään. Nyt hänen kasvoillaan oli jälleen samanlainen ovela hymy ja pistävä tuijotus.

“Onneksi olkoon. Taidan myötäillä toivettanne tässä asiassa.”

Latch, Vector ja Darcy katsoivat toisiinsa toivoa täynnä kun jännitys oli purkautumassa.

“Voin antaa käyttööni lähes koko armeijani, mutta matka peikkojen perään voi olla pitkä ja sen valmistelemisessa menee jonkin aikaa. Uskon että joukot saavat teidät kuitenkin kiinni ennen kuin joudutte kohtaamaan peikot.”

“Hienoa!” Latch huudahti. “Mutta mistä joukkonne tietävät minne päin mennä? Seuraavatko hekin peikkoarmeijan jälkiä?”

“Se riippuu siitä että hyväksyttekö nyt ehdotukseni, joka tuli tässä mieleeni. Jos minä voisin tulla mukaanne matkallenne hevoslähettini kanssa, niin voisimme ilmoittaa Ritareille kun tiedämme tarkemmin minne se peikkoarmeija on matkalla. Hevoslähettini on yksi Gielinorin nopeimmista viestinviejistä ja armeijani pääsisi ehkä nopeammin kannoillemme. Miten on, pääsenkö mukaan tälle matkallenne?” Marc hörppäsi teetä omasta teekupistaan, jossa oli kullattu kahva ja hänen nimikirjaimensa M.A.S.

Latch, Vector ja Darcy katsoivat toisiaan varmistaakseen muiden mielipiteen asiasta. He nyökkäsivät.

“Tokihan se käy… sir”, Latch sanoi. Hän ei ollut tottunut herrastelemaan muita sillä hän oli yleensä se jota kumarrettiin. Marc oli kuitenkin todella arvokkaassa asemassa täällä.

Darcy kysyi: “Mutta oletteko aivan varma että haluatte tulla mukaan, sir? Matka on hyvin todennäköisesti vaarallinen.”

“Hahahha!” Marc naurahti ylpeästi. “Luuletteko, että olisin päässyt sotajohtajan asemaan jos en itse osaisi taistella?” hän sanoi virnistäen ovelasti. “Milloin lähdemme matkaan?”

“Nyt on aika myöhä…” Vector sanoi katsoen Marcin takana olevista ikkunoista ulos. Aurinko oli juuri laskemassa ja värjäsi taivaan ja pilvet oransseiksi.

“Ei se haittaa, Vec. Meillähän on kiire saada peikot kiinni”, Latch sanoi. “Sovitaanko, että nähdään heti auringon laskettua kaupungin pohjoisportilla?”

“Tiedän kyllä paljon nopeammankin reitin länteen. Se kun on varmaa, että peikkoarmeija jatkoi yhä lähteen kohti Taverleyta”, Marc sanoi.

“Mistä voit olla niin varma?” Vector sanoi.

“Yksi läheteistäni näki armeijan kulkevan portin, joka on muurissa Asgarnian kuningaskunnan ja Taverleyn välillä, läpi länteen. Saavutamme heitä huomattavasti jos kuljemme minun reittiäni.”

“Hyvä on, uskotaan”, Vector sanoi. Häntä alkoi jo vähän tympimään Marcin nokkavuus, jota hän kuitenkin peitteli hyvin.

“Missä siis tapaamme?” Latch kysyi.

“Läntisen pankin takana. Tulkaa sinne heti kun pääsette niin lähdetään”, Marc sanoi ja alkoi sitten kirjoittaa jotain viestiä pienelle paperinpalaselle. “Minä vain kirjoitan viestin armeijalleni, pakkaan matkareppuni ja tulen sitten sinne lähettini kanssa.”

Vähän ajan päästä

Latch, Vector ja Darcy seisoivat pankin takana. Siellä ei ollut mitään. Vieressä aivan lähellä oli Faladorin muuri ja toisella puolella linnan vallihauta. Auringon viimeiset säteet pilkahtelivat vielä lännessä. He olivat odottaneet jo jonkun aikaa, mutta vihdoinkin pankin toiselta puolelta saapui Marc Shiverwall selässään iso matkareppu, jollainen löytyi myös kolmikolta, ja valkoisessa haarniskassa, jossa oli kultaukset. Kypärää hänellä ei ollut päässä, kuten ei runitehaarniskaisilla Vectorilla ja Latchillakaan. Selässään hänellä roikkui repun päällä pitkä kahdenkäden miekka. Darcy oli ainoa, jolla ei ollut mitään sotavarusteita. Marc oli kuitenkin luvannut lahjoittaa hänelle sellaiset.

“Toivottavasti, ette joutuneet odottamaan kauaa”, hän sanoi. “Ja, Darcy, en unohtanut sinuakaan.” Marcin perässä käveli pieni kääpiö, jolla oli essu päällään. Hän kantoi suurella puisella tarjottimella adamantiumista tehtyä suoraa ja pitkää miekkaa, sekä samasta materiaalista valmistettua kypärää ja suorakulmaista kilpeä. Kääpiö ojensi varusteet Darcylle.

“Toivottavasti nämä riittävät sinulle”, Marc sanoi. “Olisin voinut antaa sinulle Valkoisten Ritarien haarniskankin, mutta se on kiellettyä säännöksissä.” Kääpiö käveli pois vikkelästi.

“Kiitos, nyt voin ainakin yrittää taistella niitä saastaisia olentoja vastaan”, Darcy sanoi hymyillen.

Pimeys oli laskeutunut Faladoriin ja koko Gielinoriin. Joukon oli aika jatkaa matkaa, etteivät peikot saisi liikaa etumatkaa.

“Saamme siis jossain vaiheessa armeijani avuksemme, mutta siinä voi mennä aikaa. Lähetin kuitenkin sen mainitsemani hevoslähetin tietä pitkin peikkojen perään. Kun se löytää ne, se etsii meidät ja lähtee sen jälkeen viemään viestiä tänne Faladoriin armeijalleni”, Marcin äänessä oli aina ärsyttävää ylpeyttä ja itserakkautta, kun hän lausui “armeijani”.

“Hyvä”, kolmikko sanoi yhteen ääneen.

Sitten Marc lähti kävelemään samalla puhuen ja kolmikon seuratessa: “Nyt näytän sitten teille salaisen reitin, josta pääsee Faladoriin ja sieltä ulos nopeasti. Normaalioloissa en kertoisi tätä kellekään, eikä tästä moni tiedä.”

He kävelivät pankilta länteen muurin luokse. Yllättäen Latch ja toiset näkivät maassa ikään kuin polun. Faladorin vehreä ja hyvin hoidettu nurmikkoa oli siltä kohtaa tallottu sen verran, että maahan oli tullut pieni polku. Polku vei suoraan muuria kohti ja päättyikin kuin seinään muurin eteen ja suuren litteän kiven kohdalle.

“Tässä se on”, Marc sanoi ja otti reppunsa selästä. Hän kyyristyi ja liu’utti sormensa litteän kiven alle. Sitten hän ponnisti kovaa ja sai nostettua kiven ylös maasta. Jotain tällaista Latch oli arvellutkin, kiven alta paljastui yllättävänkin leveä kuoppa tai tunneli, joka veisi heidät monta metriä leveän ja sitäkin korkeamman muurin ali.

Marc laski suuren kiven kuopan viereen ja kävi istumaan kuopan reunalle. “Viimeinen nostaa sitten kiven paikalleen”, sitten hän katosi ryömimällä kuoppaan. Seuraavaksi meni Latch, sitten Darcy ja viimeisenä Vector.

Kun he olivat päässeet tunnelin toiselle puolelle, he pääsivät eroon ahdistavasta tunteesta, joka heillä oli tunnelista ryömiessään ollut. He huomasivat myös, että toisella puolella ei ollut mitään kiveä kuopan suuaukon tiellä. Sille ei kyllä ollut edes tarvettakaan, sillä vieressä oli muutamia pusikoita ja tiheää metsää. Koska oli yö, metsässä oli todella vaikeaa nähdä ympärilleen ja puiden lehtien suhina tuulessa kuulosti aavemaiselta. Metsässä tuoksui raikkaalta ja pusikot olivat kosteita, sillä iltapäivällä nähdyt tummat pilvet olivat sataneet täällä.

“Nyt sitten suunta kohti luodetta ja Taverlya”, Marc sanoi ja lähti johdattamaan joukkoa.


Luku 8: Sudet

Latch, Vector, Darcy ja Marc kävelivät ripeää vauhtia kohti Taverleyn kaupunkia. Heidän oikealla puolella kimmelsi kirkkaasti aamuauringon ensimmäisissä säteissä hevosenkengän muotoinen järvi. Järven rannalla kasvui paljon pajuja, jotka heiluivat kauniisti pienissä tuulenpuuskissa. He olivat matkanneet koko yön, vaikkakin he pysähtyivät kaksi kertaa vähän pidemmäksi aikaa. Darcylle oli tullut rakko jalkaan, joka haittasi hänen kävelyään. Lisäksi heidän kimppuunsa oli hyökännyt muutama karhu. Aurinko nousi heidän oikealta puoleltaan ja vielä jonkin matkan päässä oleva “Valkoisten Susien Vuori”, tai yleisemmin kutsuttuna “Susivuori” kohosi. Susivuori on melko korkea lumihuippuinen vuori, joka on hidas ja vaikea ylittää. Nyt sen lumipinta kimmelsi hienosti. Joukkio saapui Taverleyn eteläpuolelle.

“Nyt meidän pitäisi alkaa etsimään jotain merkkejä peikoista, jäteistä tai barbaareista”, sanoi Latch.

“Voisin kyllä lyödä vetoa, että jos ne ovat tulleet tänne asti, niin ne kyllä ylittävät myös tuon pahaisen vuoren”, Vector sanoi.

“Pakko se on silti varmistaa”, Latch sanoi.

Yön kävelyn aikana oli ollut melko hiljaista. Latch oli yrittänyt pitää jotain juttelua yllä, ettei kulkeminen vaikeakulkuisessa metsässä kävisi tylsäksi. Marc oli ollut todella hiljainen ja vain tuhahdellut jotain välistä. Vector ja Darcy olivat kyllä vähän jutelleet, mutta pääosin vain keskenään. Latch oli tuntenut Vectorin aivan pikkupojasta asti, ja hän kyllä tiesi, että hän piti Darcysta.

“Katsokaa nyt tarkasti, jos näette jotain jalanjälkiä”, Latch kehotti. He kävelivät Taverleyta ympäröivän aidan sisäpuolelle.

“Sille ei välttämättä ole tarvetta”, Darcy sanoi. “En ole koskaan ennen nähnyt elävää kukkulajättiä!” Taverleyn keskellä muutamien satojen metrien päässä näkyi yksinäinen kukkulajätti. Se riehui ja hakkasi talojen seiniä ja kattoja käsillään. Kylän asukkaat, joista suurin osa oli munkkeja, juoksivat pakoon jätin alta.

“Onkohan se jäänyt jälkeen muusta armeijasta?” Latch mietti ja otti samalla vyöllään olevasta tupesta sapelinsa.

“Ei sillä ole väliä. Käydään hoitelemassa se ihan vaan koston vuoksi!” huudahti Vector ja otti vaahterapuusta valmistetun jousensa ja mithrilnuolia valmiiksi. Darcy puristi miekkaansa jännittyneenä. He lähtivät juoksemaan nopeasti kohti tuota kolmimetristä hirviötä.

“Tämä tulee olemaan helppo homma”, Marc sanoi ei-kenellekään. Lähestyessään kylän keskusta, jossa oli yrttikauppa, Latch huudahti kaikille lähellä oleville asukkaille: “Varokaa! Menkää kauemmas sen luota!”

Jättikin huomasi tuon huudon ja kääntyi kohti nelikkoa, joka oli aseet ojossa. Se karjaisi ja yhtäkkiä kumartui ja otti kahdella kädellä otteen pienestä tammesta ja tempaisi sen karjaisten ylös maasta. Se ei kuitenkaan kerinnyt lähestyä heitä, kun Vector oli jo singonnut ensimmäisen nuolen. Se osui kuitenkin jätin juuri irrottamaan puunrunkoon, jota se nyt käytti kilpenään ja aseenaan.

“Menkää te lähemmäs sitä, niin minä koetan saada pari napakkaa osumaa nuolilla!” Vector huusi muille ja pingotti jousensa uudestaan. Latch ja Marc juoksivat vikkelästi aivan jätin eteen, mutta Darcy jäi pelokkaana vähän kauemmas. Marc ehti ensimmäisenä jätin jalkojen juureen, jolloin se yritti iskeä puunrungolla häntä. Marc kuitenkin hyppäsi haarniska päälläkin todella ketterästi pois alta. Samassa hän hyppäsi yrttikaupan katolle puistonpenkin avulla. Latch katsoi hetken hämillään Marcin toimia, mutta sitten hänkin koetteli jätin taistelutaitoja. Hän lähestyi nopeasti jättiä ja kun se kohotti puunrungon uudestaan, hän juoksi nopeasti jätin sivulle ja iski sapelinsa terävästi jätin pohkeeseen. Se karjaisi hurjasti tuskissaan ja heilautti puunrunkoa raivoissaan yllättäen Latchin. Hän lensi iskun voimasta monta metriä taaksepäin suoraan päin yhtä penkkiä.

“Latch, kävikö pahasti?” Darcy kysyi pelokkaalla äänellä. Samalla hän näki peikon lähestyvän nyt häntä. Se nilkutti hieman ja sen oikea jalka oli värjääntynyt punaiseksi verestä. “Vector, auta!” Darcy kirkui, kun jätti otti muutaman juoksuaskeleen.

“Älä pelkää!” Vector huusi ja ampui nuolen jätin olkapäähän. Se ei kuitenkaan hidastanut sitä. Toinen nuoli osui jätin kaulaan ja kuului outoa rohinaa, kun jätti yritti karjua. Silti se lähestyi Darcya ja oli jo heilauttamassa puunrunkoaan, kun Vector juoksi hänen luokseen ja veti yhden talon taakse turvaan. Kuului kova räsähdys kun puu iski voimalla maata siinä kohtaa, missä Darcy oli äsken ollut. Vector katsoi miten jätti etsi häntä ja Darcya katseellaan. Juuri kun se älysi heidät, hyppäsi Marc läheisen talon katolta jätin niskaan kahdenkäden miekkansa ojossa. Se lävisti sen suuren alastoman ruhon yläselästä. Olento kaatui maahan tömähtäen ja Marc lensi sen selästä muutamalla kuperkeikalla vähän matkan päähän. Hänen valkoinen miekkansa oli kuitenkin vielä pystyssä jätin selässä.

“Onko se kuollut?” Darcy kysyi väristen ja nojaten Vectorin olkapäähän. Ennen kuin Vector ehti vastata, Marc oli noussut ylös ja iskenyt miekalla jättiä vielä muutaman kerran.

“On.”

Latch nousi omin voimin, vaikkakin vaivalloisesti maasta. Puunrunko oli iskenyt häntä rintakehään ja hänen lentoratansa tiellä ollut tuoli oli iskenyt häntä selkään. Hän ei voinut aluksi hengittää ja selkään sattui todella paljon. Kylässä asuvat munkit tulivat pian auttamaan Latchia nousemaan ja antoivat hänelle jotain lääkejuomaa.

“Se vaikuttaa muutaman tunnin päästä”, sanoi joku munkeista hymyillen. “Hoiditte hienosti tuon jätin!” hän jatkoi. Kaikkialla hän kuuli ylistyksiä ja kiitosta. Hän oli kuitenkin sen verran tokkurassa, että hän kuuli, muttei ymmärtänyt. Hän oli nähnyt kuinka Marc taidokkaasti hoiteli jätin, kun hän itse makasi maassa kykenemättömänä liikkumaan. Hän oli aina luullut olevansa hyvä soturi ja taistelija, mutta tuo Marc oli todistanut olevansa sotajohtaja. Latch tunsi itsensä todella surkeaksi.

Pian Vector, Darcy ja Marc tulivat kysymään Latchilta vointia. Latch näki heistä, että he olivat tehneet jotain jätin kukistamiseksi. Ainakin Vector ja Marc.

Muutaman tunnin päästä

Latchin selkään ei enää koskenut paljon, kiitos munkkien rohtojen. Kun hän oli maannut jonkun munkin talossa toipumassa, hän oli kuunnellut, kuinka Vector ja Darcy olivat ylistäneet Marcin toimintaa taistelussa. Marc tietenkin otti kaikki kehut ylpeänä. Latch ei jaksanut kuulla sitä. Hän ei ollut koskaan uskonut olevansa mustasukkainen, mutta nyt hän älysi olevansa. Hänen ystävänsä kehuivat jotain itserakasta sotilaskasvatuksen läpikäynyttä sotapäällikköä, vaikkakaan eivät syyttä. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hän oli itsekin ihaillut Marcin taitavuutta.

Tällä hetkellä oli keskipäivä ja nelikko käveli Susivuoren alarinnettä ylöspäin. Jätin tapettuaan he olivat huomanneet peikkoarmeijan jäljet, jotka johtivat lumista vuorenrinnettä ylöspäin. Lumessa jalanjäljet näkyivät hyvin. Oikeastaan koko lumihanki oli tallattu täyteen niitä. Joukko käveli hiljaisena, sillä taas Latch olisi ainoa joka jaksaisi jutella koko porukan kanssa, mutta aamupäivän tapahtuman jälkeen hänkin halusi vain olla hiljaa ja omissa mietteissään. Hän oikeastaan keskittyi vain kulkemaan Marcin perässä ja kuuntelemaan takanaan olevien Vectorin ja Darcyn hiljaista kaksinkeskistä puhetta.

“Oikeasti! Olit todella rohkea!” Darcy huudahti nauraen. “Ei kukaan voi olla noin vaatimaton!”

“No hyvä on”, Vector vastasi. “Tein urhean tempun kun pelastin sinut, mutta kuka vaan olisi tehnyt samalla tavalla.”

“Ei sellainen henkilö, joka vasta tapasi minut toissapäivänä!” Darcy sanoi. “Kukaan muu ei varmasti olisi suojellut minua samalla tavalla. Laitoit oman henkesi peliin, kun minä vain jähmetyin paikalleni.”

“Hahhah! Joo, minun kyllä pitäisi opettaa sinua vähän taistelemaan”, Vector sanoi nauraen. “Tai edes juoksemaan pakoon!” Silloin kumpikin heistä revähti nauruun.

Tällä hetkellä Latchia ärsytti kaikki. Tuntui, kuin hän olisi aivan yksin tässä maailmassa. Hänen ehkä pitäisi olla onnellinen, että hänen paras ystävänsä tutustui noin mukavaan ja kauniiseen tyttöön, mutta hän ei voinut. Se sai hänet tuntemaan että, hän muuttuisi aivan eri ihmiseksi. Siltä nyt ainakin tuntui.

Latch ei tylsyydeltään edes jaksanut kääntää päätään katsoakseen heitä, mutta hän oli varma, että he olivat jo kääriytyneet toisiinsa.

Hän ei ollut enää pitkään aikaan miettinyt sitä, mistä voisi tuntea Marcin. Häntä ei enää kiinnostanut, eikä hän välittänyt pätkääkään. Ehkä hän voisi yrittää saada edes jonkinlaista juttelua heidän välille.

“Hei, Marc!” Latch huudahti ja pinkoi koko ajan syvenevässä lumihangessa hänen vierelleen. Näin Vector ja Darcy jäivät samalla kauemmas, joten hänen ei tarvinnut kuunnella heidän puheitaan.

“Latch!” Marc sanoi yrittäen kuulostaa iloisesti yllättäneeltä, mutta hänestä näki että häntäkään ei olisi huvittanut puhua mitään.

“Ööhm… Miten sinulla menee?” Latch kysyi, kun ei keksinyt mitään muutakaan.

“Ei kehumista, vähän tylsää tämä käveleminen on. Tosin nyt on sentään jotain maisemiakin katseltavana.” Latch katsoi itään ja näki kaukana alhaalla Taverleyn. Todella kaukana näkyi jopa vielä Faladorkin. Etelässä, eli tällä hetkellä selän takana, Latch näki meren ja Entranan saaren.

“Joo, täältähän näkeekin aika kauas”, Latch sanoi, vaikka oikeasti maisematkaan eivät hirveästi kiinnostaneet häntä. “Ollaankohan kohta huipulla, kun ollaan jo näin korkealla”, Latch jatkoi ja katsoi ylös. Huippu näkyi, mutta sinne oli vielä jonkinmoinen matka.

“Kyllä tässä vielä ainakin pari tuntia menee.”

“Harmittava juttu, että tämä polku on ainoa keino päästä turvallisesti vuoren yli. Olisi niin paljon kätevämpää vain ohittaa vuori eteläpuolelta.”

“Mmmh..” Marc ei jaksanut enää edes vastata ja hän ei näyttävän olevan kovin iloisella tuulella. Latchin katsahtaessa Marciin, hän huomasi jälleen poskesta leukaan ulottuvan pahannäköisen arven.

“Tuota… Tuli tässä mieleen, että mistä olet saanut tuon arven poskeesi?” Yhtäkkiä Marcin ilme jähmettyi ja hän näytti järkyttyneen tai hämmästyneen.

“Ööm… Se tuli… Minä…” Hän tuntui miettivän mitä sanoisi ja näytti olevan pienoisessa paniikissa. Latch ymmärsi, että hän oli ehkä kysynyt liian henkilökohtaisen kysymyksen.

“Ai, anteeksi. En tiennyt, että se on jotain henkilökohtaista”, Latch sanoi nolona.

“Ei… Ei se… sitä. Ööh… Sain sen pienenä poikana Valkoisten Ritarien taistelu harjoituksissa. Olin vasta kymmenen vuotta ja eräs toinen poika löi minua miekalla… Niin”, Marc vastasi hieman änkyttäen. Tuo yksi kysymys oli yhtäkkiä muuttanut koko miehen olemusta. Hänellä taisi olla jotain traumoja lapsuudestaan.

Latch ja Marc eivät puhuneet keskenään enää sanaakaan ja hiljaisuus sai kummatkin vaivautuneeksi. Latch hidastikin tahtiaan vähän, ettei joutuisi kävelemään Marcin vieressä. Kun parempaakaan tekemistä ei enää ollut, päätti Latch katsella maisemia.
Viimeksi muokannut Country päivämäärä 30.11.2009, 16:41, muokattu yhteensä 18 kertaa
Country
Eläkejäsen
Eläkejäsen
Avatar
 
Viestit: 235
Liittynyt: 30.04.2008, 17:09
Paikkakunta: Vantaa
IRC-nick: Country-

Re: Tarina: Uhrilahja (5. luku)

ViestiKirjoittaja Country » 02.05.2008, 09:52

Suoraan heidän tämänhetkisessä kulkusuunnassa, eli pohjoisessa näkyi Burthorpen kylä ja synkkiä vuoristomaisemia sen takana. Koillisessa häämötti tumma erämaa, jossa Latch ja Vector olivat vielä muutama päivä sitten olleet. Silloin kaikki oli vielä hyvin, Varrock oli vielä voimissaan ja elämä pyöri eteenpäin normaalisti. Ennen Latch oli ollut tylsistynyt ainaiseen kaupunkiarkeen ja Torrelille työskentelemiseen miekkakaupassa. Nyt Torrelkin oli kuitenkin kuollut. Silloin hän olisi halunnut lähteä seikkailemaan ja kiertelemään Gielinoria. Nyt kohtalo antoi hänen tehdä sitä, mitä hän oli aina halunnut, mutta elämä ei kukoistanut. Idässä näkyi Jäävuoren valkoinen hahmo. Hän oli aina ajatellut, että sen täytyisi olla Gielinorin suurin vuori, mutta hän käveli jo nytkin korkeammalla kuin sen korkein huippu.

Latchia alkoi yhtäkkiä paleltamaan, vaikka hänellä oli paksu haarniska päällään. He olivat jo lähes huipulla ja pohjoisilta mailta puhalsi hiljainen mutta jäätävä tuuli. Pian joukko saapui korkean kielekkeen laelle. Vain muutaman askeleen päässä oli muutaman sadan metrin pudotus. Polku jota he kulkivat ja jonka peikkoarmeija oli tallannut heille valmiiksi niin, että heidän oli sitä helppo kävellä, kääntyi kielekkeen jälkeen täyskäännöksen etelää kohti. Nyt he näkivät kaukaisuudessa edessään merenlahden.

Yhtäkkiä Latchin katse osui johonkin yllättävään vuoren huipulla, joka oli enää muutaman kymmenen metriä korkeammalla kuin he. Siellä näkyi tummanvihreän teltan kangasta. Kuka tänne leiriytyisi? Latch ei kuitenkaan sanonut asiasta kenellekään mitään, sillä tuskin heitä olisi kiinnostanut.

He kävelivät vielä vähän matkaa, kunnes Latch kuuli jostain läheltä outoa murinaa.

“Kuulitteko..?” Latch sanoi nyt jännittyneenä ja katsahti ensin Marciin, jonka katse oli teräksinen ja tuijotti suoraan eteenpäin, ja sitten Vectoriin ja Darcyyn.

“Kuulimme”, Vector vastasi ja nappasi taistelukirveensä selästään. Darcy tarrautui kiinni häneen. Latchinkin käsi oli jo sapelintupella.

“Tämän takia tätä kutsutaan Susivuoreksi”, Marc sanoi ja kaikilla oli hetkessä aseet esillä. “Varokaa!” hän huusi.

Se oli todella suurikokoinen sudeksi. Latch ei kerinnyt nähdä muuta kuin karhun kokoisen kehon ja puhtaan valkoisen turkin. Se hyppäsi alas ylemmältä kielekkeeltä suoraan Latchin päälle ja tönäisi hänet kumoon. Tönäyksen voimasta hän alkoi vierimään kohti polun reunaa ja korkeaa pudotusta susi päällään. Pian hän näki edessään vain sen terävät kulmahampaat ja suuret, keltaiset ja pelottavat silmät. Susi ärisi raivokkaasti.

“Latch!” Darcy huusi säikähtäneenä. Vector oli irrottautunut hänen otteestaan ja juoksi kirves kohossa suden ja Latchin perään. Marc teki samoin.

Latch vieri aivan kuilun partaalle ja hapuili jotain mistä saisi kiinni. Susi puristi vahvojen ja valtavien tassujensa terävät, mustat kyntensä Latchin lihaan. Latch ähisi kivusta.

Juuri kun hänen jalkansa roikkuivat jo tyhjän päällä, hän sai otteen kuilun reunalla olevasta lumen alta pilkistävästä kivestä. Susi oli hetkeä aiemmin hypännyt pois Latchin päältä, mutta nyt se lähestyi häntä uudestaan, verenhimoinen katse silmissään.

Marc oli valmiina iskemään kahdenkäden miekallaan ja Victor juoksi nopeasti sutta kohti. Silloin jostain kuului yllättäen miehen huuto.

“Ray! Jätä matkaajapolot rauhaan ja tule heti tänne!”

Siinä samassa susi pysähtyi kuin seinään ja lähti pinkomaan valtavaa vauhtia ylärinteeseen, huippua kohti. Latch veti itsensä ylös kielekkeen reunalta. Kaikkien katseet kohtasivat suden, joka istui kiltisti vanhan miehen vieressä. Miehellä oli päällään ohut sininen, hupullinen kaapu ja kädessään hänellä oli kävelykeppi tai joku muu pitkä sauva, joka oli miehen itsensä pituinen. Hän oli kalju, mutta harmaa, keskipitkä parta koristi hänen hymyileviä kasvoja.

“Pyydän anteeksi ystäväni puolesta. Ray ja hänen veljensä eivät oikein pidä matkaajista, jotka kulkevat heidän vuorensa yli”, mies sanoi yhä hymyillen. Nelikko ei tiennyt mitä sanoa ja kaikki olivat ällistyneitä. Mies oli komentanut villiä, jättimäistä valkoista sutta kun koiraa ja se oli totellut välittömästi.

“Kiitos, että pelastit minut”, Latch sanoi ihaillen miehen taitoa komentaa sutta.

“Olen Fredric. Sukunimeäni en tiedä, mutta jotkut kutsuvat minua Fredrik “Sudeksi”. Se nimi taitaa sopia minulle”, hän sanoi nauraen. “Mutta seuratkaa toki minua teltalleni ja voitte nähdä myös Rayn veljet.”

Latchia ei kyllä tällä hetkellä kiinnostanut nähdä lisää susia. Nyt hän kuitenkin tiesi, kuka outo tyyppi oli pystyttänyt telttansa korkean vuoren huipulle. Parhaimmassa tapauksessa hän saisi tuosta Fredricistä edes joksikin aikaa juttuseuraa. Parempi jutella hullulle susimiehelle, kuin tulla hulluksi siitä, ettei voi puhua kellekään.

Fredric Susi johdatti Ray-susi perässään Latchin, Marcin, Vectorin ja Darcyn. He kävelivät muutaman minuutin, jonka jälkeen he olivat aivan vuoren huipulla. Siellä tuuli kovasti. Teltta oli suurehkolla laakealla kohdalla ja melko lähellä huipun reunaa. Teltan vieressä istui kaksi yhtä suurta ja ylvästä sutta, kuin se, joka hyökkäsi Latchin kimppuun. Fredric käveli noiden susien viereen ja osoitti ensin toista ja sitten toista.

“Tässä on Way… Ja tässä Zay. He ovat Rayn veljiä.”

Latchin ei tehnyt mieli lähestyä noita petoja. Toisaalta nyt, kun tuo heikon näköinen vanha mies oli niiden vieressä, ne näyttivät kesyiltä.

Darcy ei voinut enää mielenkiinnolleen mitään, vaan kysyi: “Anteeksi, kun kysyn vähän tunkeutuvasti, vaikka emme edes tunne, mutta miten pystytte asumaan täällä? Ja miten saat nuo sudet tottelemaan itseäsi?”

Mies vain nauroi iloisesti. “Onpa mukavaa, että joku joskus kiinnittää huomiota minuun. Useimmiten ihmiset vain ajattelevat minun olevan hullu ja ohittavat minut kaukaa. Nimeni on siis Frederic. Olen iältäni jo kuudenkympin paikkeilla. Tosin en tiedä tarkkaan, kun ei täällä vuorella kovin hyvin voi vuosia tai päiviä laskella”, hän sanoi hymyillen. Latch oli aivan ällistynyt, samoin Marc ja Vector. Darcy oli vain uteliaasti kiinnostunut. Olihan tuo mies melko mukavan oloinen, varsinkin jos hän kerran sanoi olevansa tervejärkinen. Siltä hän ei kuitenkaan Latchin mielestä näyttänyt.

Fredric kumartui ottamaan teltasta suuren viltin, jonka hän asetti lumeen. Latch, Vector, Marc ja Darcy kävivät istumaan sille. Sitten hän jatkoi tarinaansa: “Synnyin Faladorissa vielä silloin, kun Thedon I hallitsi. Vanhempani kuitenkin jättivät minut orvoksi, kun olin vain muutaman vuoden ikäinen. Minulle kerrottiin ainoastaan, että he menivät Port Sarimissa laivaan, eivätkä koskaan palanneet.” Darcy oli myötätuntoinen ja hänellä kimmelsi silmäkulmassa kyynel. Vanhus itse ei kuitenkaan näyttänyt katkeruuden merkkejä. Ehkä vuodet olivat huuhtoneet ne pois. “Minut laitettiin Faladorin lastenkotiin. Se oli kuitenkin vankila minun silmissäni. Olin siellä kymmenvuotiaaksi asti, jolloin päätin karata. Kun meidät päästettiin hetkeksi pihalle leikkimään, minä karkasin ja juoksin koko Faladorista, enkä koskaan palannut. Olin elänyt siihen asti koko elämäni Faladorin muurien sisällä, eikä minulla ollut siellä enää mitään, joten olin vain iloinen nähdessäni maailmaa. Suuntasin pohjoiseen ja näin Taverleyn. Menin kylään ja löysin erään pienen ja vanhan varastorakennuksen, jonne muutin asumaan.”

“Aluksi elin varastossa salaa ja rakensin sinne itselleni pienen sängyntapaisen. Ruoan minä varastin aina muiden mökeistä tai keräsin luonnosta. Kerran kuitenkin yksi kylän munkeista näki minut, kun kävin tutkimassa kylän ympäristöä. Hän sai tietää, että olin asunut heidän varastossaan ilman lupaa. Minut häädettiin koko kylästä. Silloin olin aivan murtunut, enkä välittänyt elämästä. Olin vielä nuori lapsi. Päätin lähteä kävelemään Susivuoren yli. Se oli tietenkin typerää, sillä minulla oli vain vähän vaatetta päällä, eikä yhtään ruokaa. Muistan arvelleeni, että kuolisin pian. En kuitenkaan välittänyt siitä yhtään, en välittänyt mistään.”

Vaikka tarina olikin melko erikoinen, alkoi Latch yhtäkkiä hahmottaa itsensä ja nykyisen mielialansa tuosta tarinasta. Muutenkin tuo kertomuksen nuori Fredric kuulosti aivan Latchilta pienenä. Hänkin oli aina halunnut nähdä maailmaa, eikä pelkästään elää muurien sisällä. Hänenkin sydämensä oli kutsunut vaeltamaan, vaikkei se aina ollutkaan niin hohdokasta. Samassa hän myös ymmärsi jotain. Hän ei halunnut päätyä samaan asemaan kuin tuo vanha mies. Hänen pitäisi alkaa taas välittämään elämästä ja myös ystävistään. Hän ei saisi jäädyttää ystävyyttään Vectorin kanssa, vaikka joku nainen tulisikin väliin. Lisäksi hänen pitäisi tutustua paremmin Darcyyn ja Marciin.

Vanha mies ei enää näyttänyt hullulta tai oudolta. Hän oli vain sympaattinen mies, joka pystyi yhä hymyilemään, vaikka elämä olikin häntä murjonut.

“Sinullahan on ollut rankka nuoruus”, Vector sanoi myötätuntoisesti.

“Niin”, Darcy sanoi Vectorin vierestä.

Fredric otti myötätunnon vastaan, mutta ei sanonut mitään. Hän kävi istumaan teltastaan hakemalle pienelle jakkaralle ja alkoi silitellä susia, jotka kaikki kolme olivat hänen ympärillään.

“Niinpä siis kiipesin tämän saman vuoren huipulle. Täällä näin yllätyksekseni vanhan miehen, joka asui täällä. Samassa kohdassa, missä minäkin nyt. Hän oli susien ympäröimä ja näin hänen kädessään pitkän, marjakuusesta tehdyn sauvan. Sudet näyttivät tekevän kaikkea, mitä mies käski niiden tehdä. Mies huomasi minut ja näki kuinka onneton olin. Kerroin hänelle kaiken, mitä minulle oli tapahtunut, kun hän pyysi sitä. Hän näytti olevan surullinen kertomastani, sillä hän kertoi, että hän oli “Susimies”. Olin silloin aivan ihmeissään. Mies näytti minulle sauvaansa ja sen toiseen päähän oli kaiverrettu suden pään kuva.”

Kaikki käänsivät katseensa heti Fredricin sauvaan. Hän hymyili ja pyöräytti sitä niin, että puun pinnassa näkyi pieni sudenpää. Nelikko oli ihmeissään, joten mies jatkoi tarinaansa selventääkseen menneisyyttään.

“Se tapaamani mies kertoi osaavansa sauvan avulla komentaa kaikkia susia. Hän ei itsekään tiennyt mistä sauva oli peräisin tai kuinka vanha se oli, mutta hän oli saanut sen isoisältään. Hän sanoi, että haluaisi auttaa minua, joten hän antoi minulle sauvan ja lähti. Sitä ennen hän kuitenkin opetti minulle, kuinka kommunikoidaan susien kanssa. Lisäksi hän muistutti minua kohtelemaan niitä hyvin.”

“Oletko siitä asti..?” Darcy kysyi suu ammollaan ja silmät suurina.

“Kyllä. Silloin minusta tuli Fredric Susi. Aluksi susien ymmärtäminen ja niiden kanssa kommunikoiminen oli vaikeaa, mutta minulla oli vuosia aikaa oppia. Susivuoresta tuli kotini ja vain harvoin kävin muualla kuin vuoren lähistöllä. Sudet olivat ainoita ystäviäni. Kaiken tämän perusteella voisitte sanoa minua hulluksi, enkä pahastuisi, sillä olenhan asunut täällä kaukana muista ihmisistä jo monta kymmentä vuotta. Niin pitkään, että unohdin jo oman sukunimenikin.”

“Mutta miten sitten tiedät mitä muualla Gielinorissa tapahtuu?” Vector kysyi. “Vai tiedätkö edes?”

“Kyllä minä suurpirteissään tiedän, sillä jotkut mukavat matkaajat, jotka kulkevat vuoren yli kertovat minulle ulkopuolisesta maailmasta. Kenties tekin haluaisitte kertoa jotain uusista tapahtumista?” Fredric sanoi hymyillen.

Latchilla tuli heti mieleen peikkoarmeija ja hänen vanhempiensa sieppaus, kuten takuuvarmasti myös Vectorilla, Darcylla ja Marcillakin. Darcy kuitenkin yritti olla kohtelias ja sanoi:

“Emmehän me voi vielä alkaa mitään kertomaan, kun te ette tiedä edes meidän nimiämme! Minä olen Darcy Woodsbury, tässä on Vector Grove ja tuolla istuvat Latch Privlidge ja Marc Shiverwall.”

“Mukava tavata teidät”, Fredric sanoi nyökäten.

“Meillä olisi aika isojakin uutisia, joista sinä kyllä tiedät osan, jos olet ollut täällä vuorella viimeisen vuorokauden ajan”, Latch sanoi, sillä hän halusi tietää oliko mies nähnyt peikkoarmeijaa. Sen jalanjäljet ainakin kulkivat melko läheltä telttaa.

Fredric nyökkäsi vakavana. “Peikkoja.”

“Voimme kertoa kaikki tärkeät tapahtumat oikeastaan omana matkatarinanamme, vai mitä?” Latch sanoi ja katsoi muihin. He nyökkäsivät pienellä hymynkareella.

Sitten nelikko kertoi koko tarinan, jonka he olivat kertoneet jo niin monesti. Varsinkin Latch ja Vector. Vanhus kuunteli koko tarina mielenkiinnolla ja keskeyttämättä kertaakaan. Kertomuksen päätteeksi Darcy kysyi Fredriciltä:

“Näit siis sen peikkoarmeijan, joka kulki tästä ohi?”

“Kyllä, en tosin silloin huomannut että heillä olisi ollut Varrockin kuningaspari mukanaan. Ajattelin heidän olevan jotain tuntemattomia ihmisiä, sotavankeja. Olen pahoillani”, Fredric sanoi nyökäten heihin päin. “Voin kuitenkin ilokseni kertoa, että se oli aamupäivää, kun ne kulkivat ohi. Teidän ei pitäisi olla kuin muutaman tunnin jäljessä.”

Latchin, Vectorin ja Darcyn silmät kirkastuivat.

“Hienoa”, sanoi Marc.

“Lisäksi, täytyy ottaa huomioon, että jättimäisen armeijan ei ole helppo kulkea tällaisilla kapeilla vuoristoteillä nopeasti”, Fredric sanoi hymyillen. “Saatatte saada ne aivan pian kiinni.”

“Sitten meidän täytyykin heti lähteä…” Vector sanoi ja nousi ylös ja muut tekivät samoin.

“Oli mukava tavata teidät”, sanoi Latch hyväntuulisesti. Ja hän myös tarkoitti sitä. Tuo vanhus oli opettanut, jotain hänelle. Ei tarkoituksella, mutta Latch oli päättänyt lopettaa murehtimisen.

Fredrickin nousi ylös, sauvaansa tukeutuen. Samalla sudetkin, Way, Zay ja Ray valpastuivat seuraten ihmisystävänsä esimerkkiä.

“Luuletteko tosiaan, että nyt kun tiedän, mitä ulkomaailmassa on käynyt ja mitä Varrockille on käynyt, voisin jäädä elämään tänne vuorelle?” Fredric sanoi hymyillen ja katse rohkeana. “Olen asunut täällä jo pitkään erakkona ja jos tuollaiset nuoret miehet ja naiset pitkälle matkalle tehdäkseen jotain hyvää, en voi vain jäädä tänne istuskelemaan. Tulen mukaanne.”

Darcy katsahti Vectoriin ja Latchiin kysyen sitten:

“Oletteko aivan varma? Matka on raskas ja joudumme varmastikin taistelemaan.”

“Ei, ei…”, Fredric nauroi. “Kyllä minä pärjään. Saatan näyttää ehkä heikolta ja vähän höperöltä, mutta tulette kyllä huomaamaan, että olen karaistunut tällä vuorella. Lisäksi otan Rayn, Wayn ja Zayn tietenkin mukaan.” Ensin Latchia hirvitti ajatus kulkea seuranaan kolme suurta sutta, joista yksi oli melkein tappanut hänet. Hän kuitenkin luotti vanhukseen ja tiesi miten erilailla sudet käyttäytyisivät hänen lähellään. Hän oli nähnyt sen omin silmin.

“Lisäksi minulla on aina mukava vanha tikarini”, Fredric jatkoi ja otti kaapunsa sisätaskusta esiin pienen, mutta sitäkin tehokkaamman aseen.

“Onko tuo..?” Vector kysyi suu ammollaan.

“Kyllä, lohikäärmetikari. Se on melko arvokas, mutta sain sen lahjana kauan sitten eräältä matkaajalta, joka kulki usein vuoren yli ja kävi tervehtimässä minua.”

Latch ja Vector eivät voineet olla tuijottamatta tuota upeaa, tummanpunateräistä terävää tikaria, jonka kärki oli värjätty vihreäksi myrkyllä. Marckin näytti ihailevan tuota asetta, mutta ei ehkä arvonsa vuoksi kehdannut olla turhan elehtiväinen. Darcy ei edes ymmärtänyt miksi tuo pieni tikari oli niin ihmeellinen.

“Tämä myrkky tässä kärjessä on aitoa palmukäärmeen myrkkyä. Tappavaa”, Fredric sanoi hymyillen ovelaa hymyä. “Se on vain pienenä tehostuksena aseelle.”

“Hyvä on. Ovatko kaikki muutkin sitä mieltä, että meillä ei ole mitään hyvää syytä olla ottamatta Fredriciä mukaan?” Latch sanoi ja katsoi muita.

“Lisäksi voin sanoa, että tulisin mukaan vaikka väkisin, jos ette suostuisi ottamaan minua”, Fredric sanoi ja nauroi iloisesti. Kaikki muutkin alkoivat nauraa. Vector, Darcy ja Marc olivat Latchin kanssa samaa mieltä, joten Fredric tuli heidän mukaansa.

Muutaman minuutin päästä joukkio oli valmis lähtemään, kohti vuoren läntistä rinnettä ja alaspäin. Lähtö kuitenkin keskeytyi, kun heidän menosuunnastaan laukkasi valkoinen hevonen ylös jyrkkää rinnettä selässään valkoiseen haarniskaan pukeutunut mies.

“Mit-”, Vector kysyi.

“Lähettini!” March huudahti ja juoksi miestä kohti. Mies pysäytti hevosensa ja hypähti alas sen selästä.

“James, mitä sait selville?” Marc kysyi heti.

Lähetti otti kypäränsä pois päästä ja alkoi kertoa. “Armeija on tällä hetkellä vasta vuoren alarinteellä, lähellä Catherbya. Seurasin pitkän matkaa huomaamattomana sen matkaa ja yhdessä vaiheessa sain napatuksi yhden peikon erilleen muusta armeijasta. Kiristin häntä kertomaan paikan, jonne he olivat menossa ja sain kuin sainkin sen selville!”

Hetkessä Latch, Vector ja Darcykin olivat lähetin ympärillä. Fredrickin siirtyi lähemmäs kuuntelemaan.

“No?” Marc kysyi innostuneena.

“Peikkojen ikiaikainen uhraamisalttari on Fremennikin provinssissa. Rellekan kaupungista itään ja Vuoristoleiristä hieman länteen. Se on lähellä suurta marjakuusta, joka kasvaa keskellä metsää!”

“Loistavaa! Sinne ne ovat siis matkalla!” Latch huudahti ja löi nyrkillään kämmeneensä.

“Lähdetään heti perään!” sanoi Vector.

“Aivan pian, odottakaa hetki”, Marc sanoi. Lähetti ojensi hänelle pienen tyhjän paperinpalasen, jolle Marc alkoi heti kirjoittaa viestiä mustekynällä. Kun viesti oli valmis, antoi Marc sen lähetille, joka kääri sen rullalle ja laittoi nahkaiseen olkalaukkuunsa. “Vie tuo viesti linnaan armeijalle, jonka tulisi olla matkavalmiina ja käske heidän totella sitä. Sotajohtajan määräys.”

Lähetti hyppäsi heti takaisin hevosen selkään ja lähti laukkaamaan kohti Faladoria.


Luku 9: Lähellä

Oli ilta. Aurinko oli jälleen kerran laskemassa oranssinhehkuisena lännessä. Latch katseli edessään hieman alempana olevaa Catherbya. Se oli yksi Gielinorin tunnetuimmista kalastuskylistä ja se lepäsi aivan Susivuoren juurella.

Latch, Vector, Darcy, Marc, Fredric ja sudet olivat laskeutuneet loppupäivän aikana aivan Susivuoren alarinteille ja tehneet siihen leirin. Fredric oli pystyttänyt heille pienen telttansa, jonka oli ottanut mukaansa. Nyt Fredric istui pienen nuotion ääressä teltan vieressä seuranaan Vector ja Darcy. Sudet loikoilivat kauempana leiristä. Latch arveli niiden jo nukahtaneen. Marc seisoskeli kauempana muista, kuten Latchkin, ja tuijotti auringonlaskua.

Leiri oli pystytetty ehkä muutaman kymmenen metriä Catherbyn kylää korkeammalle kohdalle. Silti Latch näki tuijottaessaan kohti länttä leiriytyneen peikkoarmeijan. He olivat erottaneet sen jo heti lähdettyään vuoren rinnettä alas. Silloin se oli suunnilleen näillä paikkeilla, missä he nyt itse olivat. Kun armeija oli leiriytynyt Catherbyn keskustaan, lähelle meren rantaa, olivat he vielä jatkaneet matkaa. Pimeän tullessa he kuitenkin olivat pystyttäneet leirinsä, sillä peikotkin jatkaisivat matkaa vasta levättyään, eli luultavimmin aamulla.

Latch ajatteli, miten lähellä hän nyt olikaan taas vanhempiaan. Jos hän ei tietäisi, että peikoilla on vielä matkaa uhraamispaikalleen, hän olisi jo rynnännyt pelastamaan vanhempansa. Armeijan suuret soihdut, joita oli aseteltu ympärille peikkojen leiriä, valaisivat loistavasti hämärässä. Muualla oli aivan pimeää, joten tuon leirin valot erottuivat todella kauas.
Latch haistoi viileää rannikkoilmaa. He olivat niin lähellä merta, että hän tunsi ilmassa olevan kosteuden. Mereltä päin tuuli ja hän pystyikin juuri ja juuri erottamaan tummassa meressä vellovat aallot, jotka tyrskähtivät rantakivikkoon.

Oli outoa olla näin yhtäkkiä lähellä sitä peikkoarmeijaa, jota Latch oli Vectorin kanssa alkanut jäljittämään. Latch kävi mielessään jo erilaisia mielikuvia, kuinka taistelisi peikkojen lisäksi jättejä ja barbaareita vastaan ja pelastaisi vanhempansa. Lisäksi kaikista eniten Vectorin ja itsensä puolesta hän halusi kostaa Ghab Tadpolelle, koko Gielinorin tunnetuimmalle peikolle. Hän oli kuuleman mukaan kaikista viisain ja raakalaismaisin peikko, varsinkin ihmisiä kohtaan. Kaikki olivat lapsina kuulleet kauhutarinoita Ghab Tadpolesta, joka söi ihmislapsia. Tosin kaikki, mitä Latch Tadpolesta tiesi, oli pelkästään huhuja, sillä todella harva oli omin silmin edes nähnyt häntä.

“Latch ja Marc, tulkaa tänne nuotion ääreen juttelemaan!” Darcy huusi kutsuvasti. Latch heräsi mietteistään ja kääntyi kohti nuotion ympärillä olevaa kolmikkoa. Vector ja Darcy istuivat lähekkäin ja heidän vieressään istui Fredric. Nuotion liekit helottivat ja kutsuivat Latchia ja hän kävi istumaan Fredricin viereen. Nuotion ääressä oli mukavan lämpöistä ja pienet kipinät sinkoilivat tulesta kauniisti hämärässä ilmassa.

“Noniin, nyt olemme kaikki koossa”, Darcy sanoi hymyillen, kun Marc kävi istumaan hänen ja Fredricin väliin. “Ajattelin vain, että olisi nyt mukava oppia tuntemaan toisiamme, kun matkaammekin kerran yhdessä.” Darcy yritti näköjään olla ikään kuin jonkinlainen yhteishengen luoja, ja jotenkin hän saikin hetkessä kaikki koolle ja kuuntelemaan.

“Niin, vaikkakin tosin minä ja Latch olemme jo lapsuuden ystäviä, joten meillä ei ole toisillemme mitään kerrottavaa”, Vector sanoi katsahtaen Latchiin hymyillen. Sitten hän käänsi katseensa muihin ja sanoi: “Olisi siis mukava tietää teistä muistakin jotain.”

Nuotio rätisi hiljakseen ja Fredric tökki sitä pienellä kepillä.

“Jos vaikka kaikki kertoisivat vuoron perään jotain itsestään. Vaikka perheestään tai menneisyydestään”, Darcy sanoi. Ennen kuin kukaan ehti kysyä mitään Darcy sanoi naurahtaen: “Minä voin aloittaa.”

“Koko nimeni on Darcy Emily Woodsbury. Synnyin ainoana lapsena perheeseni Faladorissa. Vanhempani ovat Olaf ja Ruby, mutta he erosivat kun olin aivan pieni tyttö. Jäin asumaan Faladoriin isäni kanssa, enkä ole nähnyt äitiäni koskaan sen jälkeen. En edes muista miltä hän näytti.” Vector taputti lohduttavasti Darcya olalle.

“Isäni perusti pian eron jälkeen Majatalo Valkoisen Timantin. Olette kaikki varmaan kuulleet siitä?” Darcy sanoi hymyillen ja katsahti muihin. Kaikki elehtivät hieman tai nyökkäsivät. Pimeä ilta oli hiljainen ja Darcyn puheen lisäksi kuului vain nuotion rätinää.

“Muistan isän olleen eron jälkeen todella maassa, mutta kun hän perusti majatalon, hän sai sillä ikään kuin täytettyä tyhjiön sisällään. Majatalo oli vaativa vaimo, mutta sen suosio ja kuuluisuus levisi nopeasti ympäri lähiseutuja. Muistan miten mukavaa oli pikkutyttönä auttaa isää hoitamaan jotain Valkoisen Timantin asioita. Myöhemmin isäni antoikin minulle ihan kunnon työn majatalolta. Työskentelen yhä vieläkin Timantin huoltajana. Lähinnä siis siivoan paikkoja, mutta välillä myös vien erilaisia viestejä lähetin tapaan majatalon asioihin liittyen. Siinä olikin sitten lyhyesti minun elämäntarinani”, Darcy sanoi naurahtaen. “Kuka seuraavaksi?”

Vector katsahti ensin muihin ja kun kaikki olivat hiljaa hän katsoi vielä Darcyyn. “Minä voin kertoa seuraavaksi.”

“Olen Vector Phineas Grove ja tiedän kyllä”, Vector sanoi hymyillen. “Phineas on nolo nimi.” Kaikki hymyilivät.

“Siispä…” Vector jatkoi ja otti paremman istuma-asennon. Tuijottaessaan nuotion tuleen hän pystyi muistelemaan paremmin. Liekit rauhoittivat häntä.

“Olen asunut koko ikäni Varrockissa ja sen itäisessä osassa. Vanhempani olivat Thomas ja Wendy. Lisäksi minulla on isoveli, Leslie. En kyllä tiedä onko hän elossa enää. Joka tapauksessa, perheemme ei ollut kovin rikas, vaikkakin isäni pystyi kuitenkin elättämään meidät. Hän oli töissä kalakauppiaana Varrockin keskusaukiolla. Hänellä oli oma suuri kalatiski.” Latchin mieleen ilmestyi väistämättä kuva Thomasin ruumista suuren kaatuneen kalatiskin alla peikkojen hyökkäyksen jälkeen. Sitten hän pudisti mielikuvan päästään ja yritti olla ajattelematta ikäviä asioita.

“Äitini, Wendy, oli töissä kuninkaan linnan puutarhanhoitajana. Ja sitä kautta tapasinkin vain muutaman vuoden ikäisenä Latchin.” Vector katsoi Latchiin. “Äitini tiesi, että kuningasparilla oli suunnilleen samanikäinen poika kun hänelläkin. Kerran hän oli nähnyt Latchin pihalla leikkimässä ja oli kysynyt häneltä ja tietysti myös hänen vanhemmiltaan, että sopisiko meidän tavata. Sen johdosta meistä tuli ystäviä”, sanoi Vector hymyillen. Samassa hänen hymynsä vaihtui kuitenkin totiseksi ja hän alkoi tuijottaa tulta.

“Äitini kuoli, kun en ollut edes kymmenvuotias. Se oli paiserokko.” Tällä kertaa Darcy yritti lohduttaa Vectoria ja hän kietoi kätensä tämän kaulan ympärille.

“Minä ja veljeni saimme jo teini-ikäisinä työpaikat sekatavarakaupasta. Vapaa-ajalla olin yleensä Latchin ja Leslien kanssa. Olimme aikamoinen kolmikko”, hän sanoi hymyillen lempeästi. Latchkin hymyili.

“Kun olimme täysi-ikäisiä, rupesimme käymään erämaassa metsästämässä. Se oli melko vaarallista, mutta me olimmekin vähän uhkarohkeita. Aluksi saimme saaliiksi vain jättirottia, mutta pian olimme jo demonien kimpussa. Leslie kuitenkin oli ajatellut tulevaisuutensa hieman erilailla kuin me. Hän oli opetellut todella hyväksi taistelijaksi ja hän alkoi kutsua itseään soturiksi. Muistaakseni neljä tai viisi vuotta sitten hän päätti liittyä Mustiin Ritareihin. Hän halusi olla aito soturi. Hän jätti minut ja isän Varrockiin ja muutti itse asumaan Mustien Ritarien linnaan Jäävuoren pohjoispuolen rinteille. Siitä lähtien en ole nähnyt häntä.”

“Kun peikot sinä kirottuna päivänä hyökkäsivät Varrockiin, olin Latchin kanssa erämaassa metsästämässä demoneita. Kun palasimme Varrockiin, löysimme isäni kuolleena kalatiskinsä luota.” Latch suri Vectorin puolesta. Kaikki olivat hiljaa ja Darcy taputti Vectoria, joka tuijotti ja tökki nuotiota ilmeettömänä, mutta selvästi surullisena. Sitten hän yritti vähän piristyä.

“Siinä oli minun tarinani.”

Hetken oli hiljaista, kunnes Darcy päätti jälleen kysyä: “Kuka seuraavaksi?”

“Vaikka minä”, Latch sanoi, kun muut olivat hiljaa.

“Olen siis Varrockin prinssi Latch Privlidge. Olen perheeni ainoa lapsi ja vanhempani ovat Arthur ja Medaleine. Mielestäni prinssinä oleminen ei ole mitään erikoista, se on enemmänkin tylsää. En pystynyt elämään lapsuuttani kuten muut nuoret ja minut nähtiin aina vain lellittynä kuninkaallisena eikä omana itsenäni. Tai ainakin ennen kun tapasin Vectorin ja Leslien”, Latch sanoi iloa äänessään. “Vectorkin sai ehkä enemmän huomiota kun kuljeskeli prinssin seurassa.” Vector nauroi.

“Kun aikuistuin, sain töitä Varrockin miekkakaupasta. Tiedättekö sen? Se kauppa, jota James Torrel piti?” Latch piti pienen tauon, sillä hän jäi kunnioittamaan tuon mukavan miehen muistoa. Kun Vector pyysi häntä jatkamaan, hän oli vähän hämillään ja sanoi: “Ei kai tässä muuta tärkeää…”

“Hyvä on. Entä sinä Fredric, onko sinulla jotain kerrottavaa? Kyllähän sinä jo kerroit tuolla huipulla jo paljon menneisyydestäsi”, Vector sanoi.

“Niin, ei minulla ole mitään muuta kerrottavaa. Tiedättehän te jo jotain minusta.”

“No, entä sinä Marc?” Vector kysyi.

“Sinusta emme tiedäkään paljoa”, Darcy sanoi hymyillen. Marc rykäisi.

“Hyvä on, voin kertoa jotain itsestäni. Nimeni on Marc Albert Shiverwall. Tuota… asuin koko lapsuuteni Faladorissa perheeni kanssa. Vanhempieni nimet olivat… Matthias ja Cecilia”, Marc sanoi ja katsoi jostain syystä sivusilmällä Latchiin.

Latch mietti vähän aikaa. Hän oli varma, että oli tuntenut Matthias ja Cecilia nimiset ihmiset joskus kauan sitten. Hän ei vaan voinut muistaa mistä hän tunsi heidät.

“Olivat…. Ovatko vanhempasi kuolleet?” Darcy kysyi osaaottavalla äänensävyllä.

“Ööhm… tuota… kyllä”, Marc sanoi takellellen ja vääntelehti hieman. “He kuolivat paiserokkoon… kuten sinun äitisi Vector.”

“Olen pahoillani”, Darcy sanoi.

“Ei se mitään… Joka tapauksessa, minulla on myös isoveli ja olette tainneet tavata hänet. Hänen nimensä on Willhelm Shiverwall ja hän on Valkoinen Ritari niin kuin minäkin. Hän tosin ei ole yhtä korkeassa arvossa kuin minä, sillä luulen, että huomasitte hänet linnassa Theodonin huoneen ovivartijana. Hän oli toinen niistä haarniskahepuista.”

Latch muisti vartijat, mutta ei ollut nähnyt kummankaan kasvoja, sillä heillä oli ollut kypärät päässä.

“Elimme Willin kanssa sotilaskasvatuksessa Valkoisten Ritareiden joukossa vanhempiemme kuoleman jälkeen. Elimme täysin linnan muurien sisäpuolella ja elämämme oli melko yksitoikkoista. Ilman sitä ritariksi kouluttautumista en kuitenkaan olisi tänä päivänä näin arvovaltaisessa asemassa. Ei minulla enää ole muuta kerrottavaa.”

“No… hienoa!” Darcy sanoi iloisesti ja nousi ylös istuma-asennosta. Vectorkin nousi ja venytteli käsiään. “Me kaikki opimme varmasti tuntemaan toisemme nyt paremmin ja tutustuminen on helpompaa kun tietää toisista jotain”, Darcy jatkoi. “Nyt ajattelimme ainakin Vectorin kanssa käydä nukkumaan, sillä huomenna taas patikointijatkuu, vai mitä?” Darcy sanoi ja katsoi Vectoriin. “Joo”, hän sanoi jo väsyneenä.

Kaikki nousivat ulos ylös nuotion äärestä ja jättivät sen kytemään hiljalleen. Fredricin teltta oli jokseenkin iso, joten hänen lisäkseen myös Vector ja Darcy mahtuivat sinne nukkumaan. Sudet olivat nukkuneet jo jonkin aikaa teltan takana ja Latch ja Marc jäivät nukkumaan vielä yhä hieman lämpöä hohkaavan nuotion vierelle makuupusseihinsa.

Seuraavana aamuna

Aamuaurinko kohosi Susivuoren takaa ja paistoi joukkion selkäpuolelta. He olivat juuri kävelleet Catherbyn keskustaan. Heidän oikealla puolellaan oli paljon taloja ja vasemmalla meri ja kalastajia sen rannalla. Peikkoarmeijaa ei tällä hetkellä näkynyt, mutta se ei ollut päässyt yhtään kauemmaksi, sillä Latch, Vector, Darcy, Marc, Fredric ja sudet olivat lähteneet liikkeelle samaan aikaan kuin sekin.

He kävelivät juuri peikkojen leirin yli. Maassa oli useita loppuun palaneita soihtuja ja nuotioita, sekä jotain roskaa.

“Meidän pitäisi varmaan käydä täällä Catherbyn sekatavarakaupassa täydentämässä ruokavarojamme, vai mitä?” Latch kysyi.

“Joo, hyvä idea”, Darcy sanoi. “Minä voisin myös katsoa, löytyisikö minulle jonkinlaista haarniskaa, sillä muuten saatan olla pulassa, kun hyökkäämme peikkojen kimppuun.”

Joukko käveli tietä aivan Catherbyn toiselle laidalle, satamalaiturin viereen. Siellä seisoi kaksi sekatavarakaupan myyjää, jotka pitivät kojuaan ulkoilmassa.

“Päivää!” Latch sanoi heille ja koko joukkio meni katselemaan kojussa myytävänä olevia tavaroita. “Me tarvitsisimme mukaamme paljon ruokaa ja ehkä jotain taisteluvarusteita.”

“Lähdemme sen peikkoarmeijan perään, joka leiriytyi tänne eilen”, Vector lisäsi.

“Mitä? Sen jättimäisen peikkoarmeijan? Oletteko hulluja?”, toinen myyjistä huusi järkyttyneenä. “Hyvä etteivät tappaneet meitä ihan huvikseen kun leiriytyivät tänne!”

“Me kyllä tapamme ne kaikki!” Vector sanoi itsevarmana. “Se armeija tuhosi Varrockin, tappoi kaikki läheisemme ja otti Varrockin kuningasparin uhrilahjaksi!”

“Ymmärrän kyllä, olen kuullut uutisia siitä”, sama myyjä jatkoi. “Mutta miten kuvittelette hyökkäävänne jättimäisen armeijan kimppuun, kun teitä on vain viisi ja nuo lemmikkisudet?” hän sanoi katsoen vähän epäillen susia.

“Älkää huoliko. Me saamme kokonaisen armeijan Valkoisia Ritareita Faladorista mukaamme. He liittyvät seuraamme ja me tapamme ne peikot, jätit ja barbaarit”, Latch sanoi.

“Hmm… ette siis ole aivan sekaisin”, myyjä sanoi.

“Tiedättehän minne peikot ovat matkalla uhraamaan kuninkaan ja kuningattaren?” toinen myyjä liittyi keskusteluun.

Latch kääntyi häntä kohti ja sanoi: “Suunnilleen ainakin. Niiden uhraamisalttari on Fremennikin provinssissa, itään Rellekasta ja lähellä jotain suurta marjakuusta.”

“Aivan oikein”, myyjä sanoi hymyillen.

“Miten te tiedätte jotain peikkojen uhraamisrituaaleista?” Latch kysyi myyjältä.

“Saanko esitellä itseni”, hän sanoi ja ojensi käden Latchille ja he kättelivät. “Nimeni on Lewis Tweller. Kutsuisin itseäni historioitsijaksi ja kirjailijaksi. Tietenkin olen myös sekatavarakauppias, mutta se ei ole todellinen kutsumukseni”, mies sanoi hymyillen. “Tiedän paljon Gielinorin historiasta ja varsinkin peikkojen historiasta ja niiden kulttuurista. Sen takia jotkut kutsuvat minua myös peikkoasiantuntijaksi tai jopa peikkomieheksi”, hän sanoi ja naurahti. Latchkin hymyili. Koko joukkio kuunteli kojun vieressä Lewis Twelleriä.

“Olen kirjoittanut muutaman kirjan, joista kuuluisin lienee peikkoja käsittelevä “Peikkojen vuodet””, Lewis jatkoi ja katsoi sitten viisikkoon. “’Ilmeistänne päätellen kukaan ei ole kuitenkaan lukenut sitä tai edes kuullut siitä, vai mitä?” hän sanoi nauraen.

“Ei se mitään. Peikoista kertovat kirjat harvoin kasvavat kovin suosituiksi. No, haluatteko kysyä minulta vielä jotain liittyen peikkoihin? Tämä olisi hyvä tilaisuus.”

Latch katsoi muihin, mutta kellään ei näyttänyt olevan mitään kysyttävää. Darcy ja Marc tutkivat jo kojussa myynnissä olevia tavaroita ja ruokatarvikkeita. Latch päätti kysyä jotain.

“No, tuota… Osaisitteko sanoa, onko peikolla jotain tiettyä aikaa, jolloin he uhraavat jumalilleen? Vaikka jotain tiettyä päivämäärää, sillä se helpottaisi hyvin meidän valmistautumistamme taisteluun.”

“Peikoilla ei varsinaisesti ole mitään tiettyä päivää, milloin he uhraavat, mutta tapahtui uhraus minä päivänä tahansa, sen täytyy tapahtua aina keskiyöllä. Peikot eivät uhraa Hurgramille mihinkään muuhun aikaan päivästä. Ne nimittäin uskovat, että synkässä pimeydessä, eli keskiyöllä, heidän jumalansa on eniten läsnä.”

“Kiitos, tuo on varmasti hyvä tieto, sillä osaamme sitten ehkä valita ajan, milloin meidän on hyvä yllättää ja hyökätä heidän kimppuunsa. Kiitos”, Latch sanoi.

“Eipä kestä. Nyt varmasti haluatte katsella kojujemme tavaroita”, Lewis sanoi.

Marc oli jo ostanut toiselta myyjältä suuren määrän ruokaa, joka jaettaisiin heidän viiden ja susien kesken. Darcy katseli Vectorin kanssa kojua, jossa oli taisteluvarusteita. Latch meni heidän luokseen ja alkoi tutkimaan kojun tavaroita.

Pienen vaatekasan alta pilkotti jotain auringonvalossa kimmeltävää. Latch nosti vaatepinoa paljastaen tumman vihreän adamantiumista valmistetun taisteluhaarniskan, johon kuului yläkroppaa suojaava osa ja alakroppaa suojaava hamemainen osa.

“Hei, Darcy! Katso mitä löysin!” Latch huudahti. Darcy ja Vector katsoivat adamantiumhaarniskaa. Darcy hymyili.

“Hienoa! Lisäksi se sopii miekkaani, kypärääni ja kilpeeni! Ostaisin nämä”, Darcy sanoi kääntyen Lewisin puoleen, joka tuli lähemmäksi.

“Hyvä valinta, neiti”, Lewis sanoi hymyillen. Darcy maksoi ostoksensa, jonka jälkeen koko joukkio jatkoi matkaa.

“Hyvää matkaa ja olkaa varovaisia!” Lewis huusi vielä heidän peräänsä. “Ja jos vielä joskus satutte poikkeamaan Catherbyyn, tulkaa toki tervehtimään minua!”

Tie, jota pitkin he kävelivät, lähti hitaasti kaartumaan kohti pohjoista. Tien vieressä oli useita painaumia suuren peikkoarmeijan jäljiltä. He olivat kävelleet vain muutaman sadan metrin verran sekatavarakaupan kojun luota, kun heitä vastaan käveli kävelykeppiin nojautuva harmaahiuksinen vanhus. Hän käveli suoraan Latchia ja muita kohti, pysähtyen heidän kohdalleen.

“Kyllä nuo peikot ovat muuttuneet! Ennen vanhaan ne vain hyökkäsivät ihmisten kimppuun ja nykyään ne näköjään vakoilevat ihmisiä ja yrittävät leikkiä jotain lähettejä”, mies sanoi Latchille.

“Anteeksi…”, Latch sanoi hämmentyneenä. Hän ajatteli vanhuksen olevan vähän sekaisin.

“Ettekö siis nähneet niitä kahta peikkoa, jotka salakuuntelivat teitä, kun olitte tuolla kojun luona?” Vanhus kysyi osoittaen kojuille, jotka näkyivät vielä.

“Mitä?” Latch ja Vector huudahtivat samaan aikaan.

“Niin. Ihmettelin aluksi, miksi ne peikot kyykkivät suuren laatikkokasan takana ja kurkistelivat teitä kohti. Sitten peikot lähtivät hieman ennen teitä piilostaan ja lähtivät juosten kohti pohjoista. He olivat selvästi salakuunnelleet teitä.”

Latch katsahti säikähtäneenä muihin. Jos peikkolähetit ehtisivät kertomaan joukolleen, että heitä seurataan, heidän yllätysetunsa valuisi hukkaan.

“Näitkö minne päin ne tarkallaan juoksivat?” Marc kysyi vanhukselta.

“Toki, ne lähtivät kulkemaan tämän tien reunassa metsän laidassa kohti pohjoista. Eivät ne vielä kaukana voi olla, mutta miksi te haluaisitte lähteä niiden perään?”

“Emme ehdi nyt valitettavasti selittelemään, mutta kiitos avusta!” Latch sanoi ja lähti heti juoksemaan tietä pitkin kohti pohjoista odottamatta muita.

“Meidän täytyy tosissaan napata ne peikot”, Vector vielä huikkasi vanhukselle, jonka jälkeen he kaikki lähtivät juoksemaan Latchin perään. Vanhus jäi ihmetellen katsomaan joukon etääntymistä.

Latch hengitti kiivaasti juostessaan ja pälyillessään vasemmalle puolelle metsän laitaan. Juokseminen sai jotenkin hänet paniikkiin. Se taisi johtua adrenaliinin purkauksesta, kun lähti juoksemaan. Pian Marc ja Vector olivat saavuttaneet Latchin. Fredric ja Darcy, sekä Ray, Zay ja Way olivat myös aivan heidän kannoillaan. Latch ihmetteli Fredricin kestävyyttä.

Pian Latch alkoi tuntemaan voittamatonta väsymystä, sillä oli lämmin päivä ja hänellä oli vielä haarniska päällään. Juuri kun Latch oli jo luovuttamaisillaan väsymykselle, hän näki varjon vilahtavan vasemmalla aivan tien vieressä pienten tammien suojissa. Hän näki sen vain silmäkulmastaan, mutta oli varma, että kyseessä oli peikko.

“Vasemmalla…”, Latch sanoi huohottaen ja juoksi yhä täyttä vauhtia. “Näit… näittekö?” hän puhisi.

“Näin”, Marc sanoi. Hän ei vaikuttanut yhtä väsyneeltä kuin Latch tai Vector. “Aseet esiin.”

Latch veti runitesapelinsa jotakuinkin vaivalloisesti vyöltään samalla kun juoksi. Samaan aikaan Marc otti jostain esille pienen valkoteräisen tikarin ja Vector otti jousensa selästään ja nuoliviinistä yhden mithrilnuolen. Fredric usutti susikolmikkonsa joidenkin eleiden avulla kunnon juoksuun.

Latch ei voinut muuta kuin ihailla valtavan nopeita ja tappavan voimakkaita susia, jotka ohittivat heittämällä hänet, Marcin ja Vectorin. Ne juoksivat pitkillä loikilla nopeasti puiden sekaan niitä taitavasti väistellen.

Latch, Marc, Vector, Darcy ja Fredric seurasivat susia metsän suojiin ja pian he kuulivat rapinaa edeltäpäin. Sen jälkeen kuului suden murahdus ja jonkinlainen pelon vinkaisu. Pian viisikko näki sudet, jotka murahtelivat vihaisina ja pitelivät tassuillaan kahta peikkolähettiä maassa.

“Saastainen rakki! Päästä minusta irti!” peikko huusi äristen. Toinen näytti alistuvan pelokkaana susille.

Viisikko tuli peikkojen ja susien vierelle aseet valmiina. Vector viritti jousensa ja tähtäsi toista peikkoa otsaan. Marc vei tikarinsa toisen peikon kurkulle.

“Älkää liikkuko, saastaiset olennot!” Latch huusi huohottaen ja hänen äänensä ei kuulostanut sen takia kovin vakuuttavalta. Hän oli aivan poikki tuon takaa-ajon seurauksena.

Fredric kopautti sauvaansa maahan kaksi kertaa ja siinä samassa Ray, Zay ja Way väistyivät heti peikkojen kimpusta ja kävivät loikoilemaan tyytyväisinä Fredricin jalkoihin. Darcy soi niille pienet silityksen selkään. Latch astui peikkojen viereen ja piti sapeliaan valmiina.

“Älkää yrittäkö liikahtaakaan, tai ette ehdi katua sitä!” Vector huusi ja jännitti joustaan yhä enemmän. Latch näki hänen murhanhimoisesta katsestaan, että hän halusi kostaa isänsä kuoleman. Ja hän halusi kostaa sen kaikille maailman peikoille.

“Mitä haluatte, ihmispaskat?” uhmakkaampi peikoista sylkäisi ja rähisi. Latch naurahti ivallisesti.

“Etteköhän te itse tiedä sen ihan hyvin. Ette vain älynneet sitä, että olette liian tyhmiä leikkimään vakoilijoita!” Latch huusi heille.

“Paskat! Meitä ette saa elävänä, ettekä kuolleena!” sama Vectorin tähtäyksessä oleva peikko sanoi. Samassa se yllätti heidät kaikki yrittämällä paeta. Ensin se selällään maatessaan potkaisi jalallaan Vectoria, niin että hän kaatui selälleen ja nuoli suhahti puiden lehvistöön.

“Seis!” Latch huusi, mutta oli hieman paniikissa, sillä peikko lähti heti juoksemaan karkuun. Toinen peikoista ei tehnyt mitään paon aikeita. “Tai tapamme kaverisi!” Latch yritti turvautua viimeiseen mahdollisuuteen.

“Hahahaa! Hittoako minä hänestä välitän, kun Tadpole tekee minusta sotakenraalin tietojeni ansiosta!” peikko nauroi rähisten ja katosi jo näkyvistä tiheään pusikkoon.

Latch lähti oitis peikon perään sapeli ojossa. Marc teki samoin, jättäen vaarattomamman peikon vapaaksi. Darcy oli juuri astumassa epävarmana peikkoa kohti miekka valmiina tärisevässä kädessä. Peikko nousi istualleen ja nauroi hieman epäröiden: “Hahhahhhaa! Ettepä saa minuakaan, typerät ihmiset!”

Siinä samassa Vector oli noussut ylös ja ilman, että peikko kerkesi tehdä elettäkään suojautuakseen, hän oli potkaissut voimalla peikkoa päähän. Kuului voimakas rasahdus, kun peikon niska rusahti hajalle potkun voimasta. Peikko ei ollut päästänyt ääntäkään ja sen irvistykseen vääntynyt pää retkotti nyt hervottomana mahdottoman näköisessä asennossa.

Vector purki kaiken patoutuneen kiukkunsa tähän peikkoon ja potkaisi vielä muutaman kerran peikkoa päähän, jonka jälkeen siitä ei enää ollut paljoa jäljellä. Vectorin kenkä oli aivan veressä, mutta hän ei välittänyt. Sitten hän katsahti katsomaan Darcya, joka seisoi Fredricin ja susien vieressä. Hän oli peittänyt kasvonsa, eikä ollut uskaltanut katsoa Vectorin tekosia.

Vector veti syvään henkeä ja rauhoittui. Häntä kouristi syvältä, kun hän kuuli Darcyn nyyhkyttävän hiljaa.

“Olen pahoillani”, Vector sanoi hiljaa. Darcy oli hetken hiljaa ja Fredric taputti häntä olalle. Sitten hän lopetti nyyhkyttämisen, otti kädet pois kasvoiltaan ,katsoi Vectoriin ja sanoi: “Ei se mitään. Sehän oli vain peikko.”

Sillä välin Latch ja Marc saavuttivat peikkoa, joka juoksi kovaa kyytiä väistellen puiden matalimpia oksia. Latchilla ja Marcilla oli kuitenkin pidemmät askeleet, joten he saivat sitä koko ajan kiinni.

Latch muisti yhtäkkiä jotakin ja katsoi Marciin. “Tikari”, hän sanoi ja näki Marcin nyökkäävän. Marc otti tikarista paremman otteen ja valmistautui heittämään sen. Peikko oli ehkä neljän metrin päässä ja se saattaisi päästä pakoon, elleivät he pysäyttäisi sitä.

Kuului viuhahdus ja pieni, mutta vaarallinen valkoteräinen tikari lensi ilman halki pyörien. Heitto oli täydellinen. Tikari upposi peikon selkään lapaluiden väliin. Peikko murahti kivusta ja menetti ensin vauhtiaan ja kompastui sitten puunjuuriin.

Tikari oli syvällä peikon lihassa, eikä se enää jaksanut nousta ylös. Silti se yhä yritti sanoa jotain, mutta suusta tuli vain korinaa ja verta. Marc polvistui ja veti tikarinsa irti nopealla liikkeellä. Peikko parkaisi kovaa.

“Krhhh…”, peikko puhisi ja oksensi lisää verta. Latch otti sapelistaan kahdella kädellä kiinni. “Hurgram pelastaa…”, peikko ehti sanoa, ennen kuin runitesapeli upposi voimalla sen selkään ja siitä läpi. Latch irvisti vihasta ja käänsi vielä sapeliaan peikon sisässä ja sitten tempaisi sen irti.

“Saastaisia olioita nämä peikot”, Latch sanoi ja katsoi kuolleen peikon veristä selkää ja sitten veristä sapeliaan.

“Aivan”, Marc sanoi melko hiljaa ja pyyhkäisi tikarinsa terää pusikon lehtiin. Lehdet värjäytyivät punaisiksi.

“Minneköhän muut jäivät?” Latch kysyi. Marc ei vastannut vaan katsoi ympärilleen. Ketään ei näkynyt.

“Vector!” Latch huusi. “Darcy! Fredric! Missä olette?”

“Täällä!” kuului Darcyn huuto jostain läheltä. Pian kaikki muut ilmestyivät pusikkojen takaa Latchin ja Marcin luokse.

“Miten kävi?” Fredric kysyi. Latch ja Marc väistyivät kuin yhteisestä sopimuksesta pois peikon ruhon tieltä.

“Ymmärrän”, Fredric sanoi.

“Minä hoitelin sen toisen”, Vector sanoi ilottomasti ajatellen Darcyn reaktiota.

“Hyvä. Ja nyt niiden loppujen peikkojen perään”, Latch sanoi ja lähtivät kohti pohjoiseen vievää tietä.

Illalla

Aurinko oli jo matalla, eikä valaissut enää yhtä voimakkaasti kuin päivällä.

Joukkio oli ohittanut Camelotin linnan jonkin aikaa sitten. He olivat vain noin kilometrin peikkoarmeijasta perässä. Välillä he näkivät kaukaisuudessa kulkevan valtavan armeijan.

Pian he saapuivat tieristeykseen, josta armeija oli suunnannut länteen. Toinen vaihtoehto oli vielä pohjoiseen jatkava tie.

“Miksi peikot lähtivät länteen, eivätkä jatkaneet suoraan pohjoiseen?” Latch ihmetteli ääneen. “Nehän joutuvat tekemään kauhean pitkän lenkin!”

“Outoa tosiaan”, Vector sanoi ja alkoi miettiä. “Eikö sinne niiden uhraamispaikalle pääsisi paremmin, jos jatkaisi tästä suoraan?”

“Kyllä, monta kertaa nopeammin”, Marc sanoi ja kaikki kääntyivät hänen suuntaansa. “Mutta luultavasti ongelma on siinä, että eteen tulee jonkin matkan päässä joki, jonka yli menee vain pienen pieni tukkisilta. Olen nimittäin kulkenut siitä.”

“Luulet siis, että koska armeija on niin valtava, sen olisi vaikea kulkea sen kapean sillan yli?” Latch kysyi Marcilta.

“Niin.”

“Ja senkö takia ne kiertävät paljon pidempää, vaikkakin ehkä helppokulkuisempaa reittiä?”

“Tietenkin”, Darcy tuhahti leikillään piikitellen Vectorille. “Sehän on ihan loogista. Ei heillä ole minnekään kiire, varsinkin kun eivät tiedä, että heitä seurataan.”

Darcy käveli Fredricin ja susien vierellä, kun taas pojat kävelivät omassa porukassaan. Darcy näytti olevan jo sinut suurten ja pelottavien susien kanssa ja ne selvästikin pitivät siitä, kun Darcy silitti niitä päälaelta.

“Mehän siis voimme jatkaa tästä pohjoiseen, vaikka peikkoarmeija lähtikin tuonne ja saatamme olla jopa sitä aiemmin siellä uhraamisalttarilla, eikö vain?” Latch kysyi ja ennen kuin he ehtivät pysähtyä risteykseen miettimään, Marc vastasi.

“Joo ja se olisi myös viisainta. Siitä on vain hyötyä, jos olemme peikkoja ennen paikanpäällä.”

Samassa he jatkoivat risteyksestä pohjoiseen.

“Pian meidän täytyy kuitenkin lähteä tältä tieltä ja suunnata metsän läpi luoteeseen, sillä tämä tie johtaa eräälle suurelle kartanolle, jonka pihan läpi ei voi oikaista. Joudumme siis kiertämään sen länsipuolelta”, Marc sanoi vähän ajan kuluttua.

“Mistä sinä tiedät nämä kaikki asiat?” Darcy kysyi hieman ihailua ja kunnioitusta äänessään.

“No, olen vain matkannut paljon”, Marc sanoi.

“Mutta sinähän kerroit siellä Susivuorella, että olet asunut melkein koko ikäsi siellä Valkoisten Ritareiden linnassa kuin sisäoppilaitoksessa”, Darcy totesi.

Yhtäkkiä tuo rennon ja normaalin oloinen Marc alkoi takeltelemaan ja Latch näki hänen selvästi hermostuvan.

“No… öhöm… Siis olenhan minä, tuota… Kyllä minä olen nyt täysi-ikäisenä kerinnyt matkata hieman.”

“Ööhm… Hyvä on”, sanoi Darcy selvästikin ihmetellen Marcin reaktiota. Tuli vaivautunut hiljaisuus, kunnes Marc sanoi:

“Kohti pohjoista siis.”


Luku 10: Odotus

Latch avasi silmänsä ja tuijotti vaaleansinistä taivasta yläpuolellaan. Hän nousi istumaan ja kaivautui makuupussistaan ulos. Sitten hän katsoi ympärilleen. Hän istui paljaalla maalla vieressään Marcin tyhjä makuupussi. Vähän matkan päässä Latchista oli Fredricin iso tummanvihreä teltta, jossa Vector ja Darcy näköjään vieläkin nukkuivat, sillä Latch näki heidän jalkansa oviaukosta.

Fredric oli aivan Latchin vieressä sytyttämässä kuivista oksista nuotiota, jolla he voisivat paistaa aamupalaksi lihaa. Marcia ei näkynyt missään lähistöllä.

“Sinäkin sitten heräsit?” Fredric kysyi pirteänä Latchilta samalla kun sytytti nuotiota tuluksilla.

“Juu”, Latch mongersi unisella äänellä. “Missä Marc on?”


“Meni testaamaan sillan kestävyyttä ja samalla hakemaan juomavettä joesta”, Fredric sanoi ja samassa kuului pieni raksahdus, kun kuiva oksa syttyi tuleen ja katkesi.

Latch suuntasi katseensa pohjoiseen, joen suuntaan. He olivat illalla saapuneet joelle, jonka yli meni Marcin kertoma pieni silta. He olivat leiriytyneet joen eteläpuolelle. Nyt Latch näki vain tuon todella kapean sillan, joka ei varmasti kestäisi montaa kulkijaa samaan aikaan. Marcia ei näkynyt, mutta ehkä se johtui siitä, että joki oli ikään kuin eräänlaisessa painaumassa. Latch ei nähnyt edes vedenpintaa nykyisestä asennostaan.

“Voisitko käydä herättämässä Vectorin ja Darcyn niin pääsisimme kohta syömään ja sitten jatkamaan matkaa?” Fredric pyysi Latchia. Latch nousi ylös ja lähti teltalle päin. “Ja kolmikosta ei tarvitse huolehtia. Ne ovat jo hereillä ja temmeltämässä jossain täällä lähistöllä!” Fredric huikkasi vielä lisäyksenä. Latch oli jo tottunut siihen, että susia kutsuttaisiin kolmikoksi.

Latch oli helpottunut, kun hänen ei tarvinnut herätellä susia. Matkan aikana hän oli kuitenkin jo oppinut, että ne eivät yrittäisi satuttaa häntä, sillä Fredric oli jollain ihmeen keinolla käskenyt niitä. Välillä Latch jopa tunsi pitävänsä niitä yhtä paljon ystävinään, kuin muita matkaseuralaisiaan.

Latch aukaisi teltan oviaukkoa peittävää kangasta vähän enemmän. Vector ja Darcy nukkuivat aivan toisissaan kiinni ja Vector piti toista kättään Darcyn kaulan ympärillä. Tämä näky sai Latchin punastumaan, vaikkeivät he edes olleet hereillä.

Eilen illalla, kun he olivat pysähtyneet väsyneinä leiripaikalle, oli Vectorin ja Darcyn suhde syventynyt. He olivat jutelleet lähes koko matkan kahdestaan, kuten aina. Heidän pysähdyttyä ja ollessaan lepäämässä nuotion äärellä hämärtyvässä illassa, olivat he alkaneet suutelemaan. Latch oli ollut vaivautunut, ärsyyntynyt ja hieman mustasukkainenkin. Hän oli kuitenkin uskotellut itselleen, että se oli aivan normaalia. Hän oli jo vihavaiheen ohi. Oikeastaan hän oli ollut koko ajan sen jälkeen, kun he olivat tutustuneet Fredriciin. Nyt hän yritti vain ajatella Vectorin ja Darcyn parasta. Olihan se hienoa, että he olivat löytäneet toisensa. Toisaalta Latch mietti kuitenkin sitä, että miksi juuri Vector eikä vaikka hän. Miksei hänellä olisi voinut käydä niin hienoa asiaa.

Latch kuitenkin tiesi nykyään, että ei kannattanut antaa mustasukkaisuuden päästä kaiken muun edelle. Tällä hetkellä pitäisi vain keskittyä peikkoarmeijaan ja edessä olevaan taisteluun. Kosto tuntuisi varmasti mahtavalta, niin ainakin Latch oletti. Kosto tyydyttäisi hänen raivoaan ja jos hän samalla iskulla pystyisi pelastamaan vanhempansa, olisi kaikki taas kunnossa ja ennallaan.

Hän ei ollut vielä uskaltanut paljoa ajatella, mitä kävisi, jos he epäonnistuisivat. He eivät saisi epäonnistua. Jos Latch ei saisi kostoaan tai vanhempiaan takaisin, hän ei enää tietäisi, mihin turvautua elämässään. Tai mitä hänelle oikeastaan jäisi jäljelle. Ainakin nyt hänellä oli vielä ystävänsä.

Latch sai pienen hymynkareen kasvoilleen katsellessaan nukkuvia ystäviään. Latch kumartui hieman ja sanoi rauhoittavalla äänellä: “Herätys! Vec ja Darcy, herätkää. Fredric on tehnyt meille ruokaa.”

Vector mumisi jotain ja venytteli. Darcy avasi ensin silmänsä. Sitten Vectorkin avasi omansa ja älysi, että he makasivat Darcyn kanssa lähes sylikkäin. Hän veti kätensä nolostuneena pois Darcyn kaulalta ja nousi ylös nopeasti. Latch virnisti hänelle, mutta hän vain punastui, eikä sanonut mitään. Darcykin nousi ylös.

Latch lähti teltasta ja käveli nuotion luokse, josta Fredricin paistaman lihan herkullinen tuoksu tuli.

Illalla

Latch, Vector, Darcy, Marc, Fredric ja sudet olivat kulkeneet koko päivän kohti pohjoisessa, metsän keskellä sijaitsevaa uhraamispaikkaa kohti. Nyt he olivat sen saavuttaneet ja he olivat paikalla ennen peikkoarmeijaa.

Muut olivat vähän matkan päässä etelässä, metsän suojissa, jonne he olivat rakentaneet leirinsä. Latch katsoi Vectorin kanssa pohjoiseen, melko suuren kraatterin tapaisen valtavan suuren syvennyksen keskellä olevaa suurta marjakuusta ja sen ympärille rakennettua uhraamisalttaria kohti. He olivat syvennyksen eteläpuolella ja näkivät kaiken syvennyksessä olevan hyvin. Jos peikot olisivat kraatterin keskellä alempana kuin he, ne eivät voisi huomata heitä, joten kraatterin eteläreuna olisi hyvä paikka tarkkailuun myös silloin, kun peikot saapuisivat sinne.

Kraatterissa ei kasvanut ruohon lisäksi mitään muuta, paitsi tuo suuri marjakuusi. Ruoho oli kellertävää ja lyhyttä ja tuuli pääsi puhaltamaan hyvin Latchin ja Vectorin kasvoille pohjoisesta, sillä metsää ei ollut tiellä.

Marjakuusen ympärillä oli laaja harmaa kivetys, jolla seisoi myös useita peikkojen veistämiä parimetrisiä patsaita. Vaikka Latch ja Vector katsoivatkin kaukaa ja oli jo vähän hämärää, he saattoivat erottaa, että patsaat olivat peikkohahmoja. Marjakuusen luota kivetys jatkui leveänä polkuna kohti itse uhraamisalttaria. Alttari oli pelkästään suuri neliskanttisen muotoinen aivan tasaiseksi hiottu kivi. Se oli valmistettu samasta kivestä kuin patsaat ja kivetys.

Alttarikivi oli yltä päältä veressä, joten siihen oli uhrattu paljon eläimiä tai ihmisiä. Alttarin ympärillä oli neljä puista kynttelikköä, joissa jokaisessa oli yksi iso kynttilä. Kynttilät eivät tietenkään nyt palaneet, mutta uhraamisen ajaksi ne varmasti sytytettiin. Alttarin ympärillä oli lisää kivetystä, joka oli tarkoitettu varmasti yleisölle, joka seisoen katsoisi sairasta rituaalia. Yhdessä kohtaa seisomakivetyksen vieressä oli suuri neliömäinen kivi pystytetty maahan. Kiveen oli kaiverrettu sana: “Hurgram”.

Kun Latch ja Vector olivat katselleet näkymää tovin, Vector sanoi: “En ole koskaan tiennyt, että jotain tällaista olisi olemassa.”

“En minäkään ja luulin, että peikoista tiedettiin jo kaikki.”

“Palataan leiriin, sillä tämä kylmä pohjoistuuli alkaa todella tuntumaan ikävältä”, Vector sanoi ja hytisi. Ei tuullut kovasti, mutta ilmavirtaukset olivat sitäkin viileämpiä. He lähtivät kävelemään kohti etelää. He kävelivät parisataa metriä, kunnes näkivät pienelle puuttomalle aukealle pystytetyn leirin, joka koostui oikeastaan vain Fredricin vihreästä teltasta ja nuotiosta, jolla he paistoivat ruokansa. Darcy ja Marc kantoivat parhaillaan juuri ja juuri kannettavissa olevan kokoisia kiviä nuotion ympärille. Niistä tulisi istumakiviä heille.

Fredric ruokki teltan vieressä kolmikkoa raa’alla karhunlihalla.

“Hei”, Vector huikkasi Fredricille.

“Hei, ei varmaan vielä näkynyt peikkoja?”

“Ei, mutta ne ovat valinneet aika hyvin uhraamisalttarinsa paikaksi sen suuren kraatterin, jota ihmettelimme aiemmin”, Vector sanoi.

“Niin, se on kyllä outoa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä moinen kuoppa on voinut syntyä”, Fredric sanoi pudistellen päätään. Sitten hän heitti viimeisenkin lihapalan susille. Kaikki kolme kävelivät Darcyn ja Marcin luokse nuotion lähelle.

“Hankimme meille mukavat istuimet”, Darcy sanoi hymyillen. “Niillä istuen on mukavaa odottaa peikkoarmeijan saapumista.”

“Ja Valkoisten Ritarien saapumista”, lisäsi Marc. “Mutta kyllä he kerkeävät tänne, ennen kuin on liian myöhäistä. Meillä on nimittäin todella kurinalainen koulutus, meillä Valkoisilla Ritareilla. Kyllä he minun käskyjäni noudattavat ja toimivat nopeasti.”

“Hyvä”, Latch sanoi mutta virnisti sisäisesti Marcin ylistykselle.

“Peikot ovat luultavasti täällä jossain vaiheessa huomista. Ainakin ennen iltaa”, Fredric totesi.

“Joten…”, Darcy sanoi.

“Joten huomenna meidän on iskettävä, sillä kun peikot uhraavat keskiyöllä, ne luultavimmin tekevät sen jo ensi yönä”, Latch täydensi.

“Joten Marcin kuriarmeijan täytyy olla huomenna ennen keskiyötä täällä”, Vector sanoi virnuillen Marcille. Marcia ei kuitenkaan hymyilyttänyt.

“Taidan lähteä iltakävelylle tänne ympäröivään metsään vähän selvittelemään ajatuksia”, hän sanoi.

“Selvä”, Latch nyökkäsi ja Marc lähti kohti pohjoista.

“Huomenna sitten sovimme jotkin vuorot, milloin jokainen käy tarkkailemassa siellä kraatterin reunalla. Siten tiedämme, milloin ne peikot saapuvat ja osaamme alkaa valmistautumaan taistelua varten”, Fredric sanoi.

“Kaikki riippuu Valkoisista Ritareista”, Latch sanoi. “Vanhempieni elämä riippuu Valkoisista Ritareista.”

“Vaikka he eivät kerkeäisikään, me selviämme kyllä. Sitten hyökkäämme yksinämme ja hoitelemme ne saastat. Saamme kyllä pelastettua vanhempasi, Latch”, Vector sanoi kannustavasti taputti häntä olalle. “Ja kostan niille peikoille…”, Vector puhisi. “…vaikka se olisi viimeinen tekoni.”

Seuraavana päivänä

Oli jo yli keskipäivä, kun peikot saapuivat lännestä kraatterille. Vector saapui juosten leiriin kertomaan asian kaikille.

“Ne tulivat!”

Vector oli juoksusta hengästynyt, joten kukaan ei kysynyt häneltä mitään. Kaikki lähtivät nopeasti kävelemään pohjoiseen kohti kraatterin reunaa ja heidän tarkkailupaikkaansa. Vectorkin tuli mukaan, vaikka oli juuri tullut sieltä pois. Vain Ray, Zay ja Way jäivät leiriin.

He olivat odottaneet koko alkupäivän peikkojen saapumista. He olivat myöskin odottaneet Valkoisten Ritareiden armeijaa, mutta peikot olivat tulleet kuitenkin aiemmin. Iltapäivän aurinko paistoi kirkkaana lähes pilvettömältä taivaalta. Oli paljon lämpimämpää kuin edellisenä iltana, jolloin tuuli oli saanut heidät palelemaan. Puiden vehreät lehdistöt värisivät kauniina vienossa tuulessa. Luonto oli kauneimmillaan.

Joukko saapui kraatterin reunalle. Alhaalla näkyi valtava, tuhatpäinen peikkoarmeija. Peikot leiriytyivät marjakuusen ympärille kehän muotoon. Vähän matkan päästä peikoista erillään olivat jätit omassa laumassaan. Samoin olivat barbaarit erillään peikoista. Näytti siltä, että barbaarijoukkoa vartioitiin, sillä muutamia peikkoja oli aseet esillä kerääntynyt barbaarien ympärille.

“Tuo ryhmiin jakautuminen on hyvä merkki meille”, Fredric sanoi. Latch katsahti häneen.

“Niin on. Ehkä heidän välinsä rakoilevat. Se taas olisi hyvä meidän kannalta sitten, kun joudumme taistelemaan”, Latch sanoi.

“Pääsemme”, Vector sanoi katse peikkoarmeijassa.

“Mitä?” Latch kysyi.

“Pääsemme taistelemaan”, Vector sanoi painottaen ensimmäistä sanaa. Hän katsoi alas kraatteriin ilkikurinen virne katseellaan ja kääntyi sitten Latchiin. “Etkö sinä muka jo odota, että pääsemme murskaamaan niiden kalloja?” Latchinkin oli pakko hymyillä, sillä Vectorin ilme oli niin erikoinen.

“Nyt meidän täytyy vain alkaa odottamaan Valkoisia Ritareita”, Fredric sanoi.

Latch osasi odottaa Marcin seuraavaa kommenttia. “Kyllä he pian tulevat. He ovat sentään Valkoisia Ritareita, ja veljeni Willhelmin pitäisi johtaa heidät tänne.”

“Toivotaan niin”, Fredric sanoi hymyillen Marcin kommentille, ilman että hän itse näki sitä. “Nyt meidän kuitenkin kannattaa varmuuden vuoksi jatkaa täällä kraatterin reunalla vartiointia, sillä vaikka peikot uhraavatkin sen kirjailijan, Lewisin, mukaan ainoastaan keskiyöllä, kannattaa meidän olla silti valppaana.”

“Totta”, Latch totesi. “Yksi on taas täällä vartiossa ja loput odottavat leirissä Valkoisia Ritareita ja valmistautuvat taisteluun. Minä voin jäädä tänne nyt vartioon, kun Vec teki jo hommansa.”

“Hyvä on, me palaamme leiriin. Mutta tule ilmoittamaan jos näet jotain mielenkiintoista”, Vector sanoi Latchille. Latch nyökkäsi.

“Ja tulkaa te kertomaan minulle kun Ritarit saapuvat, jos olen vielä silloin vahdissa.”

“Emmekö me muuten voisi tehdä leirin nuotiosta hieman isomman ja pitää sen kokoajan tulessa? Sitten Ritarit näkisivät savua ja löytäisivät nopeammin meidän luokse!” Darcy ehdotti innokkaasti.

“Entä jos peikot näkevät savun?”, kysyi Latch lannistaen Darcyn iloa.

“Ei siitä ole haittaa, sillä tuulee pohjoisesta. Savu leijailee etelään, eivätkä peikot voi nähdä sitä”, Fredric sanoi varastaen Darcyn vastauksen. Darcy vain hymyili hänelle.

“Hyvä on”, Latch sanoi. “Menkää nyt sinne leiriin tekemään tuli. Ei sitä tiedä, vaikka armeijamme olisi jo lähellä.”

Alkuillalla

Darcy oli vartiovuorossa, kun Valkoisten Ritareiden armeija saapui leiriin. He olivat nähneet leirin nuotiosta nousseen korkean savutornin. He saapuivat etelästä, samasta suunnasta, mistä viisikko oli noin vuorokausi sitten tullut. Armeija oli monisatapäinen ja sen kärjessä saapui tosiaan Marcin isoveli, Willhelm Shiverwall.

“Will! Tiesinhän, että saapuisitte pian!” Marc huudahti ja hölkkäsi veljeään ja armeijaa vastaan. Latch ja Fredric jäivät vähän kauemmas susien kanssa. He istuivat nuotion ympärillä olevilla istuinkivillä. Vector lähti hakemaan Darcya saman tien.

Oli jälleen paljon viileämpää, kuin aiemmin päivällä. Aurinko olisi vielä paistanut taivaalla, mutta iltapäivän aikana oli koko taivas peittynyt valtavaan tummaan myrskypilvijoukkoon. Maahan ei päässyt pienintäkään auringonsädettä, joten vaikutti hämäryyden perusteella olevan jo yö. Vielä ei kuitenkaan satanut tai ukostanut, vaikka ilma tuntui hiostavalta ja todella sähköiseltä.

“Mukava nähdä!” Willhelm Shiverwall vastasi Marcille. “Matkasimme niin nopeasti kun pystyimme, lähes yötä päivää.”

“Eivät kai Ritarit ole liian väsyneitä taistelemaan?” Marc kysyi katsoen joukkoa, joka vielä käveli metsän suojista pitkänä letkana.

“Eivät toki”, Willhelm sanoi hymyillen. “Muistathan, miten meitä koulutettiin: ‘Väsymys ei ole osa todellisen soturin arkea’.”

“Hyvä!” Marc nauroi. “Tule tapaamaan matkakumppaneitani tänne nuotion ääreen”, hän sanoi ja viittasi kädellään nuotion suuntaan. He kummatkin kävelivät nuotion vierelle ja istuutuivat istuinkiville.

“Hei, minä olen Willhelm Shiverwall, Marcin veli ja Valkoisten Ritareiden kenraali”, Will sanoi.

Latch tarjosi kättään nuotion yli hänelle ja he kättelivät.

“Latch Privlidge, Varrockin prinssi.”

“Latch!” Willhelm lähes huudahti hämmentyneenä silmät suurina. Latch säikähti tuota reaktiota. Willhelm katsoi hämmentyneenä veljensä suuntaan ja sitten yritti saada kasvonsa peruslukemille.

“Siis… siis, olet Latch… niinkö?” hän kysyi epävarmana. Latch oli myös hämmentynyt, sillä Willin reaktio oli ollut outo ja lisäksi hänellä oli samanlainen tunne hänestä, kun hänellä oli ollut myös Marcista. Hän varmasti tunsi nuo kasvot. Mutta mistä?

“Ööh… Siis olenhan minä.”

“Se-selvä…”, Will mumisi. “Entä sinä?”

“Olen Fredric, susimies”, Fredric sanoi hymyillen ja viittasi samalla susikolmikon suuntaan. Willhelm sävähti hieman hämmästyksestä, mutta yritti olla näyttämättä sitä Fredricille.

“Porukkaamme kuuluu vielä Vector Grove ja Darcy Woodsbury, ja he saapuvat pian tänne kun kuulevat tulostanne”, Fredric sanoi.

“Hyvä tietää ja mukava tavata teidät”, Willhelm sanoi mielenkiinnottomasti nyökäten. Hänen kasvoillaan paistoi yhä pieni järkytys. Sitten hän viittasi Marcille ja he kävelivät kahdestaan kauemmas armeijan luokse. Armeija alkoi pystyttämään omaa leiriään samalle metsäaukealle ja vähän puidenkin siimekseen, sillä Ritareita oli valtavasti.

Pian Latch ja Fredric kuulivat Vectorin ja Darcyn saapuvan takaisin leiriin ja he kääntyivät ympäri.

“Onpa heitä paljon!” Darcy hämmästeli.

“Niin on peikkojakin”, Vector totesi hieman pessimistisenä, vaikkei tarkoittanutkaan olla negatiivinen.

“Menkää toki esittäytymään Marcin veljelle”, Fredric kehotti ja katsoi sivusilmällä Latchiin.

“Joo, tule, Darcy”, Vector sanoi ja he kävelivät Willhelmin ja Marcin luokse aukion laidalle.

Heti kun Vector ja Darcy olivat kävelleet kauemmas, Fredric kysyi Latchilta: “Mitä siinä oikein tapahtui?”

“Mitä?”

“Tiedät kyllä. Willhelm järkyttyi sinun näkemisestä ja sinäkin hämmennyit. Tiedät varmasti jotain, mitä minä en tiedä.”

Latch katsahti Marcin ja Willin suuntaan. Kun he olivat vain kahdestaan nuotion lähellä, hän puhui: “Hyvä on, voin kertoa sinulle. En tiedä yhtään enemmän kuin sinäkään, mutta minulla oli heti omituinen tunne, kun tapasin Marcin Faladorissa. Sama tunne toistui tänään, kun näin Willhelmin.”

“Mikä tunne se oli?” Fredric kysyi oikeasti kiinnostuneena.

“Olen aivan varma, että tunnen tuon kaksikon jostain. Nuo veljekset, aivan varmasti tunnen. He näyttävät todella tutuilta, mutta en muista mistä. Siitä on varmasti kauan aikaa kun olen nähnyt heidät jossain. Silloin kun tapasimme Marcin, en jaksanut miettiä asiaa yhtään, sillä mitä väliä sillä olisi, tuntisinko hänet jostain jo entuudestaan vai en. Sitä paitsi Marc ei tunne minua, olen melko varma siitä.”

“Mutta Willhelm epäilemättä tuntee sinut niin kuin sinäkin tunnet hänet. Tuollaisesta reagoinnista ei voi paljoa muutakaan päätellä”, Fredric totesi.

“Aivan!” Latch huudahti. “Olen täysin samaa mieltä. Nyt minua alkoi taas kiinnostamaan sekä Marc, että Willhelm.”

“Marc ja muut tulevat tänne”, Fredric suhahti suupielestään.

Latch käänsi katseensa aukion toiselle laidalle, jossa Valkoiset Ritarit olivat jo pystyttäneet valtavan leirinsä. Lähes koko aukio oli täyttynyt Ritareiden suurista valkoisista teltoista. Marc, Willhelm, Darcy ja Vector kävelivät Latchia ja Fredricia kohti. Marc aloitti puheen, kun he saapuivat nuotion luokse.

“Minun täytyy nyt valmistella armeijaani tulevaan koitokseen, teidänkin kannattaa alkaa valmistautua.”

Latch päätti kysyä oudoista tuntemuksistaan. “Minulla olisi muuten yksi tärkeä kysymys.”

Marcin kasvot näyttivät pohtivilta ja hän näytti arvioivan Latchia tämän olemuksen perusteella. Lopulta hän vastasi.

“Voiko se asia odottaa? Olemme kummatkin varmasti samaa mieltä siitä, että mitä pikemmin pääsemme peikkojen kimppuun, sitä helpommin saamme pelastetuksi vanhempasi.”

“Tuota…”, Latch aloitti.

“Sovitaanko, että parin tunnin päästä olemme kaikki valmiina sotaan ja voimme heti sen jälkeen lähteä kohti kraatteria?” Marc keskeytti.

Latch meinasi vielä sanoa jotain, sillä hän halusi vastauksia, mutta Vector kerkesi ennen häntä.

“Joo, se kuulostaa hyvältä. Mekin alamme valmistautumaan, jos te hoidatte armeijanne.”

“Hyvä. Muistakaa, pari tuntia aikaa”, Marc sanoi ja lähti sitten Willhelmin kanssa kävelemään takaisin Ritareiden leiriin.

Fredric ymmärsi Latchin epämiellyttävän ahdingon, joka johtui tietämättömyydestä. “Kyllä sinä vielä saat tilaisuuden kysyä heiltä, mistä he ovat sinulle tuttuja. Nyt kuitenkin kannattaa keskittyä vain sotaan.”

“Olet oikeassa”, Latch sanoi ja karisteli turhaan vaivaavat mietteet pois päästään. “Kiitos.” hän sanoi. Fredric hymyili vastaukseksi.

“Noniin”, Vector sanoi ja katsoi muita. “Nyt olisi varmaan aika tarkistaa sotatarvikkeiden kunto ja syödä jotain. Ei ole hyvä taistella tyhjin vatsoin”, hän sanoi virnistäen.

Parin tunnin kuluttua

Nelikko ja sudet olivat nyt vain hiilloksena kytevän nuotion luona. Kaikilla oli sotavarusteet päällään. Fredric oli saanut Valkoisilta Ritareilta haarniskan lainaan, mutta se oli kuuleman mukaan vain erikoistapaus. Hän ei ollut saanut kuitenkaan miekkaa lainaan, vaikka Latch oli sitä yrittänyt Fredricille pyytääkin. Fredric oli kuitenkin vakuutellut, että pärjäisi lohikäärmetikarinsa ja susikolmikon ansiosta.

Ukkonen jyrisi jossain kaukana, ja nyt oli vielä pimeämpää, kuin aiemmin. Taivas oli yhä tummien pilvien peitossa. Aivan kuin taivaskin osaisi odottaa edessä olevaa sotaa. Heidän onnekseen peikot eivät osanneet odottaa sitä. Kaukana välähti kirkas salama ja Darcy hätkähti ja tukeutui vaistomaisesti Vectoriin. Kaikkien ihmetykseksi vielä ei kuitenkaan satanut.

Marc käveli hänen ja Willhelmin melko ylellisestä teltasta ulos aukiolle ja suuntasi heti Latchia ja muita kohti. Hänellä oli päällään Valkoisten Ritareiden haarniska.

“Hyvä, olette näköjään valmistautuneet”, Marcin ääni oli kireä, mutta olihan se odotettavissa ennen suurta taistelua. Sotapäälliköllä mahtoi olla kovat paineet.

“Onko armeijamme valmiina?” Vector kysyi. Marc näytti irvistävän “armeijamme” sanalle, sillä hän halusi osoittaa, että oli oman armeijansa johdossa.

“Toki, joukkomme ovat loistavassa kunnossa.”

“Olisiko nyt aika miettiä sopivia hyökkäystaktiikoita ja suunnitelmia?” Latch kysyi katsoen ainoastaan Marciin.

“Kyllä, siitä tulin juuri juttelemaan”, Marc vastasi. Hänkin istuutui nuotion ääreen yhdelle istuinkivistä. “Noniin, ensinnäkin”, hän sanoi. “Mikä on kaikista tärkein tavoitteemme tässä taistelussa?”

“Pelastaa vanhempani”, Latch vastasi oitis.

“Aivan oikein, ja mitä muita syitä meillä on?” Marc kysyi katsoen nyt muita kuin Latchia.

“Kostaa Varrockin ja kaikkien ihmisten puolesta”, Vector sanoi kiiltoa silmissään.

“Hyvä. Meillä on siis jotain, minkä vuoksi taistella”, Marc sanoi. “Emme voi pelastaa kuningasta ja kuningatarta, ellemme ennen hoitele peikkoja pois pelistä, joten aluksi meidän täytyy keskittyä vain niiden lahtaamiseen. Kun olemme hyvässä asemassa, pelastamme kuningasparin. Selvä?”

“Selvä”, kaikki vastasivat. Latchia ärsytti Marcin asenne, jolla hän otti johtajanpaikan kysymättä mitään. Vector oli ilmeestään päätellen samaa mieltä. Olihan Marc tietenkin Ritareiden sotapäällikkö, mutta Latch ja Vector olivat ihan yhtä suuressa asemassa, sillä he olivat tämän pitkän peikkojahdin aloittaneet.

“Sitten seuraavaan asiaan”, Marc jatkoi. “Tehän olette kaikki lähitaistelijoita?” hän kysyi katsellen kaikkien varusteita.

“Kyllä”, kaikki vastasivat, mutta kääntyivät katsomaan Vectoriin. Marc teki samoin.

“Entä jousesi, Vec?” Latch kysyi.

“Se voi olla vain vara-aseena. Haluan mielummin päästä hakkaamaan peikkoja lähietäisyydeltä”, Vector sanoi virnistäen ja koputteli runitetaistelukirveensä päätä kytevään hiillokseen.

“Voitte siis kaikki soluttautua Ritareiden joukkoon ja olla heti etulinjan takana. Se on ehkä paras asema teille”, Marc sanoi pohtivasti. “Ainiin. Fredric, entä sudet?”

“He taistelevat vierelläni”, Fredric sanoi hymyillen ja taputti vierellään istuvia valkoturkkisia petoja päälaelle.

“Selvä. Nyt saatte kuulla minun ja Willin suunnitteleman todella yksinkertaisen hyökkäystaktiikan. Sanokaa jos kaipaatte jotain selvennystä”, Marc sanoi ja aloitti kertomaan. “Tarkoituksena olisi, että suurin osa joukoistamme hyökkää alas kraatteriin sieltä tarkkailupaikkamme luota, kraatterin eteläreunalta. Lähitaistelijat, ratsumiehet, sekä te menette etujoukossa alas rinnettä. Rinteen reunalle jää suuri joukko hyvin koulutettuja jousiampujiamme. Ritareita ei tunneta jousisotilaina, mutta kyllä me pystymme vaikka mihin”, Marc sanoi hymyillen omahyväisesti.

“Jousiampujat siis jäävät kraatterin reunalle. Lisäksi mukanamme on yksi katapultti ja paljon suuria ruutipanoksia. Ette ole varmasti sattuneet huomaamaan sitä?” Marc kysyi ja osoitti selkänsä taakse. Ritareiden leirin keskellä oli oli suuri, Marcin ja Willhelmin suuren teltan kokoinen, puinen pyörillä liikutettava katapulttilaite. Se tekisi tuhoisaa jälkeä.

“Vau!” Vector tyytyi sanomaan.

“En ollutkaan huomannut tuollaista”, Darcy sanoi.

“Ensimmäinen joukko koostuu siis hyökkäävistä lähitaistelijoista ja takalinjassa olevista jousiampujista sekä katapultista”, Marc kertasi. “Toinen joukko sen sijaan iskee peikkojen kimppuun kraatterin länsipuolelta. Sillä tavalla saamme peikot joko perääntymään haluamaamme suuntaan, eli pohjoiseen tai itään, tai saamme kaikki tapetuksi. Toinen joukko on pienempi kuin ensimmäinen, noin kolmasosa pääjoukosta. Siihen kuuluu hieman jousiampujia ja lähitaistelijoita. Onko kysyttävää? Ainiin, piti vielä sanoa, että minä kuulun itse ensimmäiseen joukkoon ja käskytän sotilaitani. Willhelm menee toisen joukon mukaan kraatterin länsipuolelle.”

“Ihan hyvältä kuulostaa”, Darcy ja Fredric sanoivat. Latchin oli pakko olla samaa mieltä, taktiikka oli hyvä ja tarpeeksi yksinkertainen.

“Täysin sama minulle, mennään vain sen taktiikan mukaan”, Vector sanoi.

“Hienoa!” Marc huudahti iloisena. “Keskiyöhön on enää muutama tunti, kuten tiedätte, joten meidän pitäisi jo pian hyökätä. Leiriin jää muutama lääkintäsotilas ja loukkaantuneet tuodaan tänne, jos pystytään.”

“Me olemme täysin valmiina hyökkäämään vaikka heti”, Latch sanoi ja nousi jo pystyyn. Muutkin nousivat.

“Sitten lähdemme hyökkäykseen jo neljännestunnin kuluttua. Odottakaa vielä tässä leirissä, niin minä käyn sanomassa viimeiset ohjeet armeijalleni”, Marc sanoi ja lähti kävelemään ripeästi aukion toiselle laidalle. Latch kääntyi muihin päin.

“Nyt se on sitten aika.”

“Niin on”, Vector sanoi. “Meidän on pakko olla valmiina.”

“Ja niin me olemmekin!” Darcy sanoi rohkeutta äänessään. “Me taistelemme ja voitamme!”

Latch hymyili. Hänellä oli kovan paikan tullen kaikki ystävänsä tukenaan. Voisiko enempää toivoa?

Valkoiset Ritarit kokoontuivat kuulolle Marcin luokse, kun hän selosti taisteluun liittyviä seikkoja. Keskustelu kesti hetken ja sitten pieni osa joukosta lähti aukiolta luoteeseen. Sitten Marc ja loput armeijasta kävelivät kolmikon ja susien luokse.

“Toinen joukko lähti jo kohti omaa hyökkäyspaikkaansa”, Marc sanoi. “Me lähdemme nyt sinne tarkkailupaikallemme ja pysymme pois peikkojen näkyvistä. Kun näemme toisen joukon kraatterin länsireunalla ja teemme sovitun merkin, lähdemme hyökkäykseen. Onko selvä?”

“On”, Latch vastasi. “Mehän joudumme varmasti odottelemaan jonkin aikaa kraatterin reunalla, ennen kuin toinen joukko pääsee hyökkäysasemiin?”

“Kyllä, mutta ei siinä kovin kauaa pitäisi mennä. Lähdetään nyt jo sinne reunalle odottelemaan. Kai teillä on kaikki taisteluvarusteet mukananne?” Marc kysyi.

“Joo, ei muuta kuin sotimaan!” Vector huusi oudon iloisella äänellä.

“Hyvä”, Marc sanoi hymyillen Vectorin innokkuudelle. “Ritarit, lähdetään!”

Marc, Latch, Vector, Darcy ja Fredric susineen lähtivät johtamaan valtavaa valkohaarniskaista armeija, joka oli monisatapäinen. Jollain Ritareista oli pitkiä miekkoja, jollain kahdenkäden miekkoja ja jollain vielä jousia. Katapulttia oli työntämässä kymmenkunta Ritaria ja pyörien ansiosta kapine liikkui nopeasti. Aukiolta johti melko leveä puuton käytävä kraatterin reunalle, jonka ansiosta katapultin oli helppo liikkua.

Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen armeija saavutti kraatterin reunan. Heidän onnekseen taivas oli myrskypilvistä tummanaan, joten peikot eivät erottaisi heitä hyvin, vaikka he olisivat aivan kraatterin reunalla. Lisäksi pohjoisesta puhalsi sama kylmä iltatuuli, joka sai aikaan pientä suhinaa ilmassa, mikä peitti heidän puhettaan. Tosin peikot olivat muutenkin monen sadan metrin päässä, joten ne kuulisivat vain kovimmat äänet.

“Pysähdytään”, sanoi Marc armeijalleen. Kaikki pysähtyivät niille sijoilleen ja kävivät lepäämään ja istumaan. Latch käveli Vectorin ja Marcin kanssa aivan reunalle ja katsoi alas.

Suuren marjakuusen tumma hahmo heilui hiljakseen tuulessa. Sen ympärille ja kaikkialle sen lähelle oli kerääntynyt valtavasti peikkoja. Lähes koko armeija. Uhrialttarin vieressä olevat suuret kynttilät oli sytytetty ja ne hohkasivat lämmintä valoa pimeyteen. Lisäksi muutama peikko oli juuri sytyttänyt suuren kokon alttarin viereen. Barbaarit ja jätit olivat yhä omissa joukoissaan, mutta kuitenkin melko lähellä peikkoja. Barbaarien leiri oli lähellä kraatterin länsireunaa ja jättien lähempänä eteläreunaa, jolta he katselivat näkymää. Kokko syttyi nopeasti suureksi punaiseksi roihuksi, joka valaisi lähistöään. Nyt uhrialttari oli valaistuna.

Latch ei nähnyt missään vanhempiansa. Marc katseli tiiviisti kohti kraatterin länsireunaan, joka oli heistä viistosti vasemmalla kaukaisuudessa. Vielä ei näkynyt mitään liikettä.

“Palvovatkohan nuo peikot tuota marjakuusta?” Latch kysyi hiljaa Vectorilta. “Osaavatko ne arvostaa jotain noin kaunista ja eloisaa?”

“En tiedä”, Vector sanoi välittämättä asiasta paljoakaan. “Mutta jos palvovat, niin se pysyy pystysä vain kuolleen ruumiini yli.”

Latch asetteli rintapanssariaan paremmin paikoilleen ja puristi oikealla kädellään sapelinsa tuppea, ikään kuin peläten, että se näin kovan paikan tullen karkaisi hänen käsistään. Tänne oli heidän monen päivän tapahtumarikas matkansa johtanut. Kaikki kuitenkin huipentuisi pian. Latchilla ei ollut mitään ajatusta siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Hän nipisti itseään. Nyt hänen keskittymisensä ei saisi herpaantua.

Latch kääntyi katsomaan taakseen. Valtava armeija lepäsi pienessä tilassa, kuitenkin koko ajan valmiina toimintaan. Joukon seassa istuivat Darcy ja Fredric, sekä kolmikko. Sudet näyttivät tyyniltä, vaikka niiden pelottavista silmistä näki sen raivon, jonka ne pystyisivät hetkessä päästämään valloilleen. Darcy näytti hytisevän, mutta Latch ei tiennyt johtuiko se kylmyydestä, vai siitä, että hän ei ollut koskaan aiemmin taistellut. Kaikki olivat kehottaneet Darcya jäämään leiriin, mutta hän oli halunnut aivan välttämättä tulla mukaan taisteluun. Hän oli niin itsepintainen, ettei kukaan ollut saanut häntä muuttamaan mieltään.

Vector kääntyi katsomaan, mitä Latch katseli. Sitten hän näki Darcyn ja lähti oitis kävelemään hänen luokseen. Latch näki, kuinka Darcy käpertyi Vectoria vasten, tämän yrittäessä rohkaista häntä. Fredric näytti niin tyyneltä, että ei olisi uskonut, että hän oli lähdössä sotaan. Latch ei sitä usein ajatellut, mutta hän oli varma, että pelkäsi kuolemaa. Fredric kuitenkin näytti siltä, että hän tietäisi, että kaikki menee hyvin. Hänen kasvoillaan näkyi hymy.

Latch käänsi jälleen katseensa koko armeijaan. Mitä jos koko hyökkäys on tuhoon tuomittu? Peikkoja on paljon enemmän. Jos he epäonnistuisivat, Latch veisi itsensä lisäksi vanhempansa, ystävänsä ja paljon viattomia ihmisiä joilla oli rakastavat perheet, mukanaan. Se olisi kaikki hänen syytään.

Fredric oli tullut Latchin viereen seisomaan, ilman, että hän oli huomannut.

“Tiedän, mitä ajattelet”, hän sanoi. “Me selviämme kyllä, älä huoli.”

Latchilla ei ollut mitään aavistusta, kuinka Fredric osasi arvata, mutta kysyi: “Kuinka voit olla siitä niin varma?”

“Luuletko, että annamme itsemme hävitä sen jälkeen, mitä nuo paholaiset tekivät Varrockille? Vaikka niiden viattomien kaupunkilaisten sielut antaisivatkin anteeksi, me emme voisi antaa ikinä anteeksi itsellemme. Niin ei voi käydä. Me taistelemme ja voitamme tuolla, sillä me taistelemme omiemme puolesta. Meidän täytyy kostaa niille se, mitä ne tekivät kaikille rakkaillesi. Se antaa meille voimaa ja uskoa. Sellaista taisteluhurmosta ei ole ennen nähtykään, kun me lähdemme sotaan! Etkö usko siihen, että vuosisatojen jälkeen lauletaan Varrockin prinssistä, Latch Privlidgesta ja hänen ystävistään, jotka kävivät sotaan sellaisella voimalla ja tahdolla, että kukaan ei voinut seistä heidän edessään? Etkö usko siihen, että vielä jonain päivänä pieni poikasi haluaa kuulla sotatarinasi uudestaan ja uudestaan ja leikkii pihalla ystäviensä kanssa Latch Urheaa?”

Latchilta vierähti kyynel poskelle.

“Minä ainakin uskon”, Fredric sanoi hymyillen lempeää ja todellista hymyä. “Sen takia minä en pelkää.” Samassa, hetken mielijohteesta, Latch syöksyi ja halasi Fredricia. Sitten hän pyyhki kyyneleen poskeltaan ja sanoi itsevarmalla äänellä: “Kiitos.”

Siinä samassa Latch kuuli kuin kaukaisuudesta Marcin huudon: “Toinen joukko on paikallaan! He näyttivät merkin! Valmiina hyökkäykseen!”

Hetkessä koko armeija oli pystyssä. Lähitaistelijaritarit menivät etulinjaan ja vähän taaemmas jäivät Latch, Vector, Darcy, Fredric, sudet, sekä Marc itse. Heidän taakseen tuli vielä lisää lähitaistelijoita, sekä muutama ratsusotilas. Jousiampujat jäivät kraatterin reunalle.

Latch ehti vilkaista kraatterin länsilaidalle, jossa hän näki joukon Valkoisia Ritareita, jotka siinä samassa lähtivät hyökkäykseen. Joukko juoksi täyttä vauhtia reunaa alas kohti peikkojen leiriä.

Ukkonen jyrähti ja samassa koko taivaan valaiseva salama iski jonnekin lähistölle.

“Hyökkäykseen! Varrockin ja ihmiskunnan puolesta!” Marc karjui ja samassa tiivis armeijajoukkio lähti juoksuun.



JATKUU...
Viimeksi muokannut Country päivämäärä 30.11.2009, 16:33, muokattu yhteensä 4 kertaa
Country
Eläkejäsen
Eläkejäsen
Avatar
 
Viestit: 235
Liittynyt: 30.04.2008, 17:09
Paikkakunta: Vantaa
IRC-nick: Country-

Re: Tarina: Uhrilahja (5. luku)

ViestiKirjoittaja Hyyra » 03.05.2008, 17:52

Muistuttaa jotenkin Everworld kirjasarjaa. :cool::
Hyyra
Renki
Renki
Avatar
 
Viestit: 222
Liittynyt: 30.04.2008, 05:39
Paikkakunta: Espoo

Re: Tarina: Uhrilahja (5. luku)

ViestiKirjoittaja Hep0gaddi » 06.05.2008, 08:21

Tämä on hyvä. Millos tulee jatkoo?
Hep0gaddi
Ojankaivaja
Ojankaivaja
Avatar
 
Viestit: 161
Liittynyt: 30.04.2008, 14:21
Paikkakunta: Erämaaaaaaaaaaaaaaa
RS -hahmo: soomppu
IRC-nick: somppu
Klaani: Taistelevat-Koirat

Re: Tarina: Uhrilahja (5. luku)

ViestiKirjoittaja Country » 07.05.2008, 17:39

Nyt on sitten kuudes luku vihdoin täällä! :smile:: Toivottavasti jaksoitte odottaa. Oli nimittäin vähän kiireitä irlissä, eikä ollut ikinä aikaa kirjoittaa. Nyt kuitenkin sain tämän luvun valmiiksi.

Risuja ja ruusuja nyt vaan peliin ja odottamaan seuraavaa lukua (joka tulee toivottavasti nopeammin kuin tämä kuudes :razz:: )!
Country
Eläkejäsen
Eläkejäsen
Avatar
 
Viestit: 235
Liittynyt: 30.04.2008, 17:09
Paikkakunta: Vantaa
IRC-nick: Country-

Re: Tarina: Uhrilahja (6. luku)

ViestiKirjoittaja Erppa » 03.04.2009, 08:27

Mahtava tarina. Rateen 10. Pitkä ja sisältö oli mitä mainioin. Odotan innolla seuraavia/seuraavaa lukua/lukuja.
Erppa
Savenvalaja
Savenvalaja
 
Viestit: 1262
Liittynyt: 16.08.2008, 18:05

Re: Tarina: Uhrilahja (6. luku)

ViestiKirjoittaja elegoust » 16.06.2009, 08:41

Aivan mahtava :) Odotan kyllä jatko-osaa :smile:: Ellei sitte ole jo tullut enkä oo huomannu.. :roll:
elegoust
Torppari
Torppari
Avatar
 
Viestit: 129
Liittynyt: 04.05.2008, 06:41
RS -hahmo: Elegoust

Re: Tarina: Uhrilahja (7. luku)

ViestiKirjoittaja Country » 07.07.2009, 20:39

Vihdoinkin! Pitkästä aikaa jatkan tätä tarinaani. :smile:: Nyt siis 7. luku luettavana ja kahdeksannen saatan jo huomenna laittaa tänne. Nyt on tosiaankin inspiraatio iskenyt ja toivottavasti saan sen kohentamiseksi paljon palautetta. Rakentava kritiikki on ehdottomasti suositeltavaa, mutta ei niissä kehuissakaan haittaa ole. :razz::
Country
Eläkejäsen
Eläkejäsen
Avatar
 
Viestit: 235
Liittynyt: 30.04.2008, 17:09
Paikkakunta: Vantaa
IRC-nick: Country-

Re: Tarina: Uhrilahja (8. luku)

ViestiKirjoittaja Country » 08.07.2009, 15:35

8. luku nyt sitten valmiina ja tuli jo tarvetta käyttää hätävarapostia. :razz:: Ei taida kyllä kuitenkaan ihan enää kolmatta viestiä tarvita, toivotaan ainakin näin, muuten saattaa mennä asiat hankalaksi.

Palautetta odotellessa...
Country
Eläkejäsen
Eläkejäsen
Avatar
 
Viestit: 235
Liittynyt: 30.04.2008, 17:09
Paikkakunta: Vantaa
IRC-nick: Country-

Re: TARINA: Uhrilahja (9. luku)

ViestiKirjoittaja Country » 26.08.2009, 21:05

9. luku ja palautetta odotellessa... :confused:: Itse olen sitä mieltä, että tarinani on todella hyvä, vaikka itse sanonkin. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että tätä ei aio yksi ainoakaan kommentoida. Ehkä se johtuu siitä, että tämä tarina on kasvanut jo mukavan pitkäksi, en tiedä. :neutral::

Arvostaisin todella paljon jotain, edes jotain, palautetta. Jokainen kirjoittajan taitojaan kokeillut nimittäin tietää, miten paljon se syö inspiraatiota, jos ei saa yhtään vastakaikua ja kommenttia tarinastaan. Tämä inspiraation väheneminen onkin todella vähentänyt kirjoittamista, mutta päätin luvata itselleni, että kirjoitan tämän tarinan loppuun vaikkei kukaan kommentoisikaan. Ainakin yritän. :mrgreen: Olen nimittäin suunnitellut mielestäni loistavan trilogian, jota ei sopisi jättää julkaisematta, vaikkei kukaan sitä lukisikaan. :wink::

Eli näillä sanoilla siis 9. luku lisätty. Ja loputtomat kiitokset sille, joka ehkä vielä jaksaa tätä lukea/kommentoida. :smile::
Country
Eläkejäsen
Eläkejäsen
Avatar
 
Viestit: 235
Liittynyt: 30.04.2008, 17:09
Paikkakunta: Vantaa
IRC-nick: Country-

Re: TARINA: Uhrilahja (9. luku)

ViestiKirjoittaja spelle » 27.08.2009, 08:03

En osaa kommentoida hyvin, mutta taidampa kommentoida silti :roll:
On kyllä varmaan paras tarina koko balladilavalla :shock:
Ja jos kouluarvosanalla pitäis ratee niin 9+ tulis, sillä tämä ei ole vielä valmis :P
teeppä ne muutama viimeinen luku nopeesti et pääsee lukemaan lisää ;)
spelle
Torppari
Torppari
 
Viestit: 134
Liittynyt: 08.01.2009, 15:55
RS -hahmo: Varpushaukka

Re: TARINA: Uhrilahja (9. luku)

ViestiKirjoittaja Leif » 09.09.2009, 19:34

Tää oli hyvä. Mukavaa luettavaa ja sillee. Ootan jatkoa innolla. Tää on kympin arvonen. :D WELL DONE
Leif
Kulkuri
Kulkuri
 
Viestit: 3
Liittynyt: 09.09.2009, 19:27
Paikkakunta: Espoo
RS -hahmo: lopettanut

Re: TARINA: Uhrilahja (9. luku)

ViestiKirjoittaja White Paladin » 10.09.2009, 14:11

ihan huippu suora 10. tahtokaamme lisää! :biggrin::
White Paladin
Torppari
Torppari
Avatar
 
Viestit: 136
Liittynyt: 06.06.2009, 16:02
Paikkakunta: ei kuulu sulle >:D
RS -hahmo: J GT-R

Re: TARINA: Uhrilahja (9. luku)

ViestiKirjoittaja Leif » 10.09.2009, 15:26

Totta kai! ;)
Leif
Kulkuri
Kulkuri
 
Viestit: 3
Liittynyt: 09.09.2009, 19:27
Paikkakunta: Espoo
RS -hahmo: lopettanut

Re: TARINA: Uhrilahja (9. luku)

ViestiKirjoittaja spelle » 09.11.2009, 16:30

Koskahan olisi lisää tulossa?
spelle
Torppari
Torppari
 
Viestit: 134
Liittynyt: 08.01.2009, 15:55
RS -hahmo: Varpushaukka

Re: TARINA: Uhrilahja (9. luku)

ViestiKirjoittaja Schredas » 19.11.2009, 20:59

Mitä nyt nopeasti vilkaisin, niin erittäin mainiolta näytti. Pitää vilkaista tarkemmin, kun on aikaa.
Schredas
Lahjoittaja
Lahjoittaja
Avatar
 
Viestit: 208
Liittynyt: 15.10.2009, 17:36
Paikkakunta: Espoo

Re: TARINA: Uhrilahja (10. luku)

ViestiKirjoittaja Country » 30.11.2009, 16:44

Nyt sitten päätin lisätä kymmenennen luvun. Pahoittelen taas jälleen kerran tätä tarinan hidasta etenemistä irl-kiireiden ja inspiraation puutteen takia. Tarina kuitenkin alkaa lähestymään jo loppusuoraa ja yritän nyt ottaa itseäni niskasta kiinni, jotta saan tämän vielä joskus valmiiksi. :razz::

Kiitos kaikille, jotka vielä ovat lukeneet tätä ja jaksaneet kommentoida. :smile:: Kaikenlainen kommentointi on siis edelleenkin enemmän kuin suositeltavaa. :wink::
Country
Eläkejäsen
Eläkejäsen
Avatar
 
Viestit: 235
Liittynyt: 30.04.2008, 17:09
Paikkakunta: Vantaa
IRC-nick: Country-

Re: TARINA: Uhrilahja (10. luku)

ViestiKirjoittaja owner94 » 24.01.2010, 15:15

Siis aivan mahtava tarina! Onko jatkoa tulossa piankin? :lol:
owner94
Kulkuri
Kulkuri
 
Viestit: 5
Liittynyt: 17.09.2008, 19:15

Re: TARINA: Uhrilahja (10. luku)

ViestiKirjoittaja Roolipelaaja » 25.01.2010, 18:33

Aivan uskomatonta tekstiä! Huippuluokan tarinan olet väsännyt. Paikkoja ja henkilöitä voisit kuvailla hivenen tarkemmin 8-) eipä tässä kai sitten muuta huomautettavaa. Totta tosiaan toivon että jaksat tehdä tämän tarinan loppuun asti. Odottelen innolla seuraavaa lukua.
Roolipelaaja
Kulkuri
Kulkuri
 
Viestit: 1
Liittynyt: 25.01.2010, 18:01

Re: TARINA: Uhrilahja (10. luku)

ViestiKirjoittaja Country » 26.01.2010, 19:06

Kiitos kommenteista. :smile::

Viime aikoina on kuitenkin ollut todella paljon muuta puuhaa, eikä motivaatiotakaan tämän kirjoittamiseen ollut, joten ei varmaan ainakaan lähiaikoina valitettavasti tule lisää tekstiä. Yritän kuitenkin tätä sitten aina silloin tällöin kun tulee kirjoittamisfiilis niin jatkaa ja kyllä uskon ainakin jossain vaiheessa tämän tarinan saavani loppuun. En tosin uskalla luvata mitään siitä, kuinka nopeasti se tulee tapahtumaan.
Country
Eläkejäsen
Eläkejäsen
Avatar
 
Viestit: 235
Liittynyt: 30.04.2008, 17:09
Paikkakunta: Vantaa
IRC-nick: Country-

Re: TARINA: Uhrilahja (10. luku)

ViestiKirjoittaja Jermuhko » 26.01.2010, 22:22

Tällaisista tarinoista minä pidän!

Hyvä juoni mahtavat henkilöt ja paljon pieniä yksityiskohtia.


Toivoisin, että osaisin itsekkin kirjoittaa muuta kuin runoja.. (nekään eivät tosin ole hyviä...)
Jermuhko
Renki
Renki
Avatar
 
Viestit: 182
Liittynyt: 07.07.2008, 17:24
RS -hahmo: Joe 6266
Klaani: Runepoli Karnevalistit

Re: TARINA: Uhrilahja (10. luku)

ViestiKirjoittaja Ryuk » 11.03.2010, 16:25

Huhhuh. 20min kesti lukemises mut hyvä oli :smile::
Ryuk
Hieroglyfisti
Hieroglyfisti
Avatar
 
Viestit: 909
Liittynyt: 26.01.2010, 18:52
Paikkakunta: Lande

Re: TARINA: Uhrilahja (10. luku)

ViestiKirjoittaja ipavaiva » 12.03.2010, 21:57

Luin nämä osat tässä putkeen, ihan kivaa tekstiä on...
Sanoit tuossa yhdessä viestissäsi pitäväsi tätä erittäin hyvänä kirjoituksena. Sanon, ei tämä mikään maailmoja mullistava ole, enemmänkin hiomaton timantti. Itse jo hiukan kokeneempana kirjoittajana(olen kyllä edelleen melko keltanokka) sanoa, että kun sanot pitäväsi tekstiäsi erittäin hyvänä, sinun pitää päästä tunteesta eroon, sillä se tunne pysäyttää melko tehokkaasti kehittymisesi. Muista se, niin silloin joku päivä kirjoituksesi taso voi olla erittäin loistava(mikä on parempi kuin todella hyvä :wink:: ).

Mutta itse tarinan kommentointiin:
Ensinnäkin, olet pystynyt ainakin minussa herättäämään tuntemuksia teksitälläsi. Usein ainoa tunne jota nämä eri foorumeiden tusinatekstailijat saavat aikaan, on huvittuneisuus, sinun tekstisi on pystynyt paljon parempaan. Näen sinussa valtavan potentiaalin kirjoittajana, ja mikäli vain jaksat jatkaa kirjoittamista, niin uskon että sinusta voisi olla joskus vielä vaikka julkaisevaksi Kirjailijaksi. Se vaatii kuitenkin työtä.

Tarinan juoni etenee ihan mukavasti, mutta oli helppoa huomata tuota lukiessa, kuinka kuvailun taso oli pikkuhiljaa pudonnut tekstin tulon myötä. Kirjoitusinto oli varmastikin vallannut sinut, ja silloinhan tekstiä kyllä tulee, mutta ei sitä sitten jälkeenpäin tule enää tarkastettua ennen jutun julkaisua. En moiti, itse olen tehnyt saman homman useammankin kerran. Kuitenkin, mikäli haluat ja jaksat pyrkiä parhaaseesi, jonka uskon olevan erittäin hyvää, sinun täytyy jaksaa työstää tekstiäsi. Mutta eihän se täydellinen tarina kertaalleen tehtynä onnistu, vaan sitä täytyy muokata joka kohdasta moneen kertaan. Se on se kirjoittamisen tyly totuus...

Kertojasi on suurimman osan tarinasta ollut Latch, vaikka toisinaan tuntuu että sekoitat sekä minä-kertojaa, että kolmannen persoonan kertojaa keskenään. Jos sen saa toimimaan, niin se kyllä on ihan hyvä, mutta taitaa se jotain kaunokirjallisuuden sääntöjä rikkoja... no, aivsm. Latchista, olet saanut tuotua melko hyvin hänen rajusti heittelehtiviä tunteitaan esiin, kuten esim. kateus Vectoria ja Darcya kohtaan. Toisaalta, nuori prinssi ei ole ihan kauheasti haikaillut vanhempiensa vapauttamista, minkä voisi olettaa olevan nuoren miehen mielessä tuollaisina aikoina.

Tarinassa on myös muutamia ns. sitomattomia langanpätkiä ja muutenkin huomiota herättäviä asioita: Otetaan vaikkapa esimerkiksi Darcy, joka ei ilmeisestikään osaa taistella. Silti hän lähti mukaan, vaikka ainakaan taisteluissa hänestä ei ole hyötyä. Tämä ajatus tuli vahvimmin mieleeni tuossa kymmenennessä osassa, jossa hän liitty mukaan taisteluun lukumäärältään ylivoimaista peikkoarmeijaa vastaan, vaikkei ole ikinä taistellut. Odottaisin varsinkin Vectorin kieltävän hänen osallistumisensa, hänellä on kuitenkin ilmeisesti melko vahvat tunteet tyttöä kohtaan.

Osaat kuitenkin koukuttaa lukijaasi, Marcin ja tämän veljen outo käytös Latchia kohtaan pitää lukijan hyvin mukana tarinassa; miksi he ovat tuttuja, tuntevatko he prinssin muutenkin kuin tämän tittelin puolesta? Toivottavasti sinulla on jo valmiina sopiva selitys... muuten... :evil: .

Sinulla, kuten useilla nettikirjoittalijoilla juoni toimii ihan ns. mukiin menevästi: se ei ole erityisen monijakoinen, pitkä taikka omaperäinen, siinä voi olla noita ylimääräisiä langanpätkiä, mutta kokonaisuus kuitenkin kulkee ihan hyvin eteenpäin eikä jätä lukijaa pulaan.
Kuvailusta jo sanoinkin, ja se lienee sinullakin ehkä suurin ongelma. Huomaa siis, että sinulla ei siis ole mitään erityisen suuria ongelmia, kokonaisuutta pitää vain hioa tiukasti ja tarkasti jotta pääset parhaimpaasi.

En tiedä uskallanko sanoa sinua "kirjailijan aluksi", olen sen verran uusi tällä foorumille etten oikein "tunne" porukoita. Kuitenkin, jos olet näitä "kirjailijan alkuja", niin olet kyllä todella loistava semmoinen!

Vielä näin loppuun, kysyn kysymyksen johon voit vastata mikäli haluat. Ymmärrän kyllä jos et halua paljastaa henk. koht. tietoja: Minkä ikäinen olet ja kauan olet kirjoittanut?

Perhana, sehän venähti :confused:: ... toivottavasti pidät tästä, laitan luultavasti vielä lisää kommenttia, kunhan saat uusia osia ulos.
ipavaiva
Sikopaimen
Sikopaimen
Avatar
 
Viestit: 57
Liittynyt: 10.05.2008, 21:41
RS -hahmo: Ipavaiva

Re: TARINA: Uhrilahja (10. luku)

ViestiKirjoittaja Country » 16.03.2010, 18:29

Aloitetaan ensinnäkin nyt kiitoksella, harvoin saa näin hyviä kommentteja. :smile::

Viestisi oli todella asiallinen ja huomiosi olivat todella osuvia. Voisin nyt kommentoida joitain niistä tässä järjestyksessä.

Sanoit tuossa yhdessä viestissäsi pitäväsi tätä erittäin hyvänä kirjoituksena. Sanon, ei tämä mikään maailmoja mullistava ole, enemmänkin hiomaton timantti.

Tosiaan olin aiemmin kuvaillut omaa tarinaani ehkä vähän hiemankin ylistävästi. :razz:: Tiedän toki, ettei tarinani ole mitään parhainta huippua lähelläkään, mutta ymmärrät varmasti mitä tarkoitan. Olen yhä todella tyytyväinen omaan teokseeni, vaikka tiedän, että on olemassa vielä paljon parannettavaa.

Ensinnäkin, olet pystynyt ainakin minussa herättäämään tuntemuksia teksitälläsi. Usein ainoa tunne jota nämä eri foorumeiden tusinatekstailijat saavat aikaan, on huvittuneisuus, sinun tekstisi on pystynyt paljon parempaan. Näen sinussa valtavan potentiaalin kirjoittajana, ja mikäli vain jaksat jatkaa kirjoittamista, niin uskon että sinusta voisi olla joskus vielä vaikka julkaisevaksi Kirjailijaksi. Se vaatii kuitenkin työtä.

Kiitos tästä kommentista. :smile:: Olen tosiaan aina pitänyt tarinoiden kirjoittamisesta ja toivon ettei se innostus koskaan kokonaan laannu, vaikka välillä on hieman hiljaisempiakin aikoja. Joskus olen ihan unelmoinut kirjailijan ammatista, mutta en näe sitä enää omana tulevaisuutenani. Harrastuksena kirjoittaminen on kuitenkin osa elämääni. :smile::

Tarinan juoni etenee ihan mukavasti, mutta oli helppoa huomata tuota lukiessa, kuinka kuvailun taso oli pikkuhiljaa pudonnut tekstin tulon myötä.

Tämä oli todella osuva huomio. Nyt kun sitä itse ajattelee, niin älyää miten paljon sitä jättää keskittymättä joihinkin tärkeisiin asioihin kun pääsee vain tarinan "pauloihin". Neuvosi on hyvä, jatkossa voin aina ennen julkaisua käydä tekstin läpi muutamaan kertaan ja muokata sitä sen mukaan kun löytyy jotain parannettavaa.

Kertojasi on suurimman osan tarinasta ollut Latch, vaikka toisinaan tuntuu että sekoitat sekä minä-kertojaa, että kolmannen persoonan kertojaa keskenään.

Tämäkin on todella tarkka pointti. Olen tästä luullakseni ainakin jotenkin tietoinen. Tarkoituksenani oli pitää kertoja kolmannessa persoonassa, sillä se on itselleni luontevin kertojatyyli. Halusin kuitenkin pitää tarinan jotenkin sen verran päähenkilökeskeisenä (kertoja "seuraisi" Latchia). Tämän tapainenhan idea on muistaakseni Potter-kirjoissa(?), joten siihen olen pyrkinyt. Pitäisi ehkä jatkoa varten paneutua oikein kunnolla miettimään sitä kertojan asemaa, ettei tule turhia sekoituksia.

Latchista, olet saanut tuotua melko hyvin hänen rajusti heittelehtiviä tunteitaan esiin, kuten esim. kateus Vectoria ja Darcya kohtaan. Toisaalta, nuori prinssi ei ole ihan kauheasti haikaillut vanhempiensa vapauttamista, minkä voisi olettaa olevan nuoren miehen mielessä tuollaisina aikoina.

Tunteet olen yrittänyt pitää vahvasti tarinassa mukana. Oikeastaan tämä tarina on ollut lähes ainoa, missä olen kunnolla panostanut siihen, että saisin tunteet selvästi esiin. Tuosta Latchin vanhempien kaipuusta en ole varma. Olen ainakin yrittänyt kuvata hyvin sitä ahdistusta ja muita tunteita, jotka Latch liittää vanhempiensa sieppaamiseen. Tietenkin yleensä siinä käy juuri niin, että luulee kertoneensa jotenkin selvästi, mutta vasta ulkopuolinen lukija huomaa, mitä vajaavaisuuksia tekstissä on. :razz:: Olisi todellakin mukavaa, että olisi oma tekstin oikolukija, joka huomauttaisi virheistä ja muista pienistä puutteista. :mrgreen:

Otetaan vaikkapa esimerkiksi Darcy, joka ei ilmeisestikään osaa taistella. Silti hän lähti mukaan, vaikka ainakaan taisteluissa hänestä ei ole hyötyä.

Tätä en ollut tullutkaan ajatelleeksi. Tosiaan, tuon kohdan olisi ehkä voinut hoitaa jotenkin paremmin. Ideanani oli vain saada jotenkin Darcy mukaan taisteluihin, ajattelin että olisi hyvä jos hän olisi myös mukana. :razz::

Osaat kuitenkin koukuttaa lukijaasi, Marcin ja tämän veljen outo käytös Latchia kohtaan pitää lukijan hyvin mukana tarinassa; miksi he ovat tuttuja, tuntevatko he prinssin muutenkin kuin tämän tittelin puolesta? Toivottavasti sinulla on jo valmiina sopiva selitys... muuten...

Kiitos. :smile:: Tämän Marcin ja Willhelmin jutun olen todellakin pitänyt todella mielenkiintoisena, ja voin vakuuttaa että käytökselle ja muillekin asiaan liittyville jutuille on selitys. :cool:: Olen siis tosiaan jo ympäripyöreästi hahmotellut tämän tarinan ympärille trilogian, joka olisi joskus kiva saada loppuun. Tosin nyt viime aikoina on innostus tämän jatkamiseen ollut vähissä, joten en tiedä saako tätä sitten ollenkaan loppuun. :sad:: Toivon nyt kuitenkin, että iskisi inspiraatio ja saisin tarinan kokonaisuudessaan päätökseen.

En tiedä uskallanko sanoa sinua "kirjailijan aluksi", olen sen verran uusi tällä foorumille etten oikein "tunne" porukoita. Kuitenkin, jos olet näitä "kirjailijan alkuja", niin olet kyllä todella loistava semmoinen!

Kiitos tästä. :smile::

Vielä näin loppuun, kysyn kysymyksen johon voit vastata mikäli haluat. Ymmärrän kyllä jos et halua paljastaa henk. koht. tietoja: Minkä ikäinen olet ja kauan olet kirjoittanut?

Täytän tänä vuonna 17 vuotta ja käyn parhaillaan lukion ensimmäistä vuotta. Kirjoittanut olen jo ihan pienestä pitäen, ala-aste ikäisenäkin kirjoitin jo muutamasta kirjasta sisältyvän "sarjan" joka oli wordilla hieman alle 100 sivua. :mrgreen: Olen siis aina ollut todella innostunut kirjoittamisesta ja tarinoista.


Tähän loppuun kiitän vielä uudestaan tästä kommentistasi, ipavaiva. :smile:: Harvoin saa näin hyvää, asiaankuuluvaa ja rakentavaa palautetta. On mukava tietää, että joku on mielenkiinnolla lukenut oman tarinan ja pystyy antamaan siitä viel kannustavaa palautetta. :smile::

E: Tuli aika pitkä viesti tästäkin. :rolleyes::
Country
Eläkejäsen
Eläkejäsen
Avatar
 
Viestit: 235
Liittynyt: 30.04.2008, 17:09
Paikkakunta: Vantaa
IRC-nick: Country-

Re: TARINA: Uhrilahja (10. luku)

ViestiKirjoittaja Sir Hevari » 25.03.2010, 21:04

Oikein hieno stoori 8-) toivottavasti teet loppuun.
Sir Hevari
Tiilenpolttaja
Tiilenpolttaja
Avatar
 
Viestit: 233
Liittynyt: 24.03.2010, 19:26
Paikkakunta: Jossain Etelä-Pohjanmaalla
RS -hahmo: Sir Hevari

Seuraava

Paluu Tarina- ja Runoiluteltta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 12 vierailijaa