Kuten jotkut huomaavat, tässä tarinassa on Warcraftista otettuja henkilöitä ja jotkin tapahtumat liittyvät Warcraftiin. Mutta yritän pitää tämän tarinan vahvasti Runescapen maailmassa.
Prologi:
Tuuli repi jo ruskaisten puiden lehtiä irti oksista ja leikitteli niillä, ylväät puut tämän lehtien peittämän tien vierellä tekivät näkymästä eteenpäin suorastaan hypnoottisen, kuin tie kutsuisi kulkijaa.
Kävelin hitaasti tätä tietä pitkin, eihän minulla ollut edes kiire mihinkään.
Viitta liehui tuulen mukana ja panssarini alkoi tuntua jo hieman raskaalta, tarkistin vielä että miekkani oli varmasti siellä missä pitikin ja kiskaisin vyötä hieman kireämmälle.
Tiesin että jokin hyökkää kohta ja kuinka ollakaan, nopeammin kuin ehtisin kissaa sanoa, jokin kahisi puiden latvassa ja sitten.
Sivusilmällä näin hahmon laskeutuvan päälleni nopeaa vauhtia, vedin miekan tupestani ja torjuin hyökkääjän onnettoman iskun.
Tämä palkkamurhaaja saisi kokea saman kohtalon, kuin monet muutkin.
Hän heitti puukkonsa menemään ja veti miekkansa esiin nauraen.
Kirosin hänen päälleen manauksen joka estäisi hänen ajattelunsa hetkeksi, ja löin suuren miekkani hänen rintansa läpi.
Veri ja muutama luunkappale sinkoutui hänen selästään ulos ja hän urvahti omituisesti, sitten tönäisin vielä miekkaani hieman syvemmälle.
Potkaisin elottoman ruumiin irti miekastani ja sanoin mielessäni: Säälittävää. Samalla kiroten hänen sielunsa.
LUKU 1
Lämmin aurinko on sulattanut lumet ja jäät kauniin ja hämmentävän Gielinorin mailta, lapset kirmaliviat ympäriinsä Lumbridgen peltonen vierellä, he nauttivat siitä kun lämmin tuuli suhisi korvissa, ilman huolia mistään.
Itse istuin paperikasan keskellä joen rannalla, tuijottelin aurinkoa joka kimmelsi hiljalleen aaltoilevan veden pinnalla, kaunis näky.
Siirsin musteen suttaamat paperit sivummalle ja kaivoin laukustani vanhan ruusupuusta veistetyn piipun, jonka kanssa olen niin pitkään kulkenut, pistin hieman tupakanpuruja pesään ja sytytin.
Savun maku oli pehmeä ja miellyttävä, kuten aina. Savu oli muutenkin sakeaa ja yleensä rauhoitti mukavasti.
Niin kävi nytkin, olin jo jatkaa kirjoitelmaani, mutten vain jaksanut, olisi ollut liian raskasta ottaa heiveröinen sulkakynä käteen, upottaa se musteeseen ja alkaa kirjoittamaan matkoistani.
Ja näin lyhyenläntä Feron, nukahti joen rannalle, vailla huolta huomisesta. Mutta unissaan hän koki matkailunsa uudestaan.
Jäntevä ja voimakkaan näköinen Anghar nojasi pöytään ja tuijotteli kiivaasti ulos huurteisesta ikkunasta.
Hänen hengityksensä tahti oli nopea, eikä edes mallas tai savuke maistunut hänelle.
''Usko jo! Ei siellä kukaan ole, turhaan murehdit'' Feron huudahti nauraen.
Anghar katsoi häneen murhaavasti ja löi pöytää, jonka takia Feron hieman säikähti.
''Etkö tajua mihin olemme takiasi joutuneet?!'' Anghar ärjäisi niin että sylki löysi tiensä Feronin kasvoille.
''Yksi tai kaksi pikku rötöstä sinne tänne, ei kukaan jahtaa meitä tänne asti'' Feron teeskenteli nauruaan.
''PIKKU.. RÖTÖSTÄ.. Sanot sinä..'' Verisuoni taisi puhjeta Angharin päässä.
Feron veti kasvoilleen vienon hymyn, siristi silmiään ja kohotti kulmakarvojaan.
Sillä vain hän tiesi varastamiensa tavaroiden todellisen tarkoituksen, muut näkivät ne arvokkaina esineinä joilla mitattiin toisen valta ja kuuluisuus.
Feron napautti piippuaan, laittoi jalkansa ristiin ja nojasi vasempaan käteensä päällään.
''Etkö edes voisi kertoa että MIKSI Feron.. MIKSI.. Uhkaat minun henkeäni näissä asioissa?'' Anghar kysyi lievästi peloissaan.
''Henkesi ei ole uhattu ainakaan minun toimestani, sillä yllättävän monessa tilanteessa sinun voimasi ovat tarpeen'' Feron kohautti olkiaan.
Feron katsoi arvostelevasti Angharin lihaksikasta vartaloa ja käski tämän peseytyä, samalla hän itse nousi, käveli ulko-ovelle ja kuunteli.
''Ei mitään'' Hän sanoi itselleen, väänsi oven kahvaa ja repäisi oven auki.
Helpottuneena hän katseli pihalle.. Ei ristin sielua. Toisaalta, näin oli tosiaankin parempi, täydellistä.
Miten voi ollakkaan, että itse Feron, taitavin ja mahtavin varas, itse aivoriihi, onnistui tässä.
Hän hymähti ylpeänä itsestään, katseli silmillään ympäri pihaa ja imaisi vähän savua piipustaan, joka uhkasi jo sammua.
Vyötäröllään hänellä oli tuppi, jossa valtikka riippui, se oli pieni, kuin vain miekan kahva.
Hän kosketti kahvaa sormillaan, ja samassa hän näki mielessään tien, jota Anghar ja hän olivat noin kaksi tuntia sitten juosseet, tien jota puut ympäröivät molemmin puolin, tien jonka yläpuolella oli ikuinen tuulenvirtaus ja lehdet lentelivät ympäriinsä. Sitten näky hänen mielessään, kuin hän näkisi, mitä joku muukin, katsoi alaspäin.
Raskaasti varustettu sotilas, suuri miekka, tästä ei hyvää seuraisi.
''ANGHAR!!!'' Feron huusi, ja hetken päästä tämä kompuroi paikalle.
''Mitä?'' Anghar kysyi selvästi hädissään.
''Ota puukkosi ja miekkasi, meillä on kutsumaton vieras noin kilometrin päässä talosta'' Feron neuvoi nopeasti, pakaten samalla itsekin.
''Ja mitä sinä teet?'' Anghar kysyi epäröiden.
''No tulen perässäsi aivan kohta, menisit jo ja tappaisit tuon.. mikä onkaan..'' Feron huusi selvästi peloissaan.
Mutta mukisematta Anghar nappasi varusteensa päälleen, venytteli hieman ja juoksi noin puolen kilometria tietä eteenpäin, tuulen nopeudella.
Puunlatvasta hän näki mitä oli tulossa, yli kaksi metriä pitkä, todella isokokoinen, ei lihava, soturi.
Harmaat hiukset ja leveät olkapäät, hyytävän näköinen.
Mutta Anghar tiesi mitä hänen piti tehdä, joten hän odotti hetken, hyppäsi tien toisella puolella olevan puun latvaan ja syöksyi vihollisensa kimppuun.
''Aaaa!!'' Anghar karjahti ja hänen puukkonsa liekehti vihreässä tulessa, jonka oli tarkoitus läpäistä vihollisen panssari.
*Kling* Ja ennenkuin Anghar edes tajusi, hän oli maassa, naurahti, ja veti miekkansa tupesta.
Hän lähestyi suurta vihollistaan hitaasti, ja kuuli tämän mutisevan jotakin. Sitten hänen silmissään sumeni ja hän ei tajunnut enään mistään mitään.
LUKU 2